Sankarimatka luku 2 Lähtö

Olen siis seissyt tyhjän päällä jo jonkin aikaa, kun päätän hypätä vielä syvempään tyhjyyteen.

Minulla ei ole suunnitelmaa. Lähtö on melko päätäpahkainen.

Olen vain kuukausi aiemmin ollut lyhyellä lomamatkalla Thaimaassa, nähnyt siellä reppumatkaajia ja yllätyksekseni havainnut, että Kaukoitä on turvallinen yksinäiselle naisreissaajalle, paljon turvallisempi kuin vaikkapa Italia josta minulla oli jo kokemusta. (Muistattehan että tämä oli vuosi 1992, ennen internetiä ja kunnon tiedonvälitystä.)
Paluulennolla Helsinkiin sanon ystävälleni Sirpalle: ”Ei tämä niin kamalaa ole. Tuonne pääsee takaisin 10 tunnissa, niin kuin junalla Ouluun. Ja aion kyllä lähteäkin.”

Nyt jos koskaan seikkailuun!

Suomessa on lama, minulla ei ole töitä eikä mitään muutakaan järkevää, nyt on se hetki.
Pakkaan tavarani varastoon, puran vapaaehtoisen eläkevakuutukseni, nostan rahat ja kytkimen.  Vain menolippu on ostettu, paluusta ei ole tietoa. Jännittää ja pelottaa niin perkeleesti, vaan sehän kuuluu asiaan.

”Jokin mystinen ja selittämätön ’kutsuu’ sankaria matkaan.”

Jos olisin rehellinen itselleni, huomaisin, että siinä on vain puolet maailman näkemisen nälkää.

Ja toinen puoli on pakoa, pettymystä ja katkeruutta työelämään mainosalalla, joka ensin imi kaikki mehut ja heitti sitten pois kuin rätin. Mutta sitähän minä en huomaa, olen niin ihmeellisen Kaukoidän lumoissa.

(Onko sinulla vastaavaa kokemusta äkillisestä hypystä tuntemattomaan? Miksi teit niin? Pyritkö  silloin pääsemään pois jostakin vai  jotakin kohti? Kerro tarinasi  kommenttilaatikossa!)

Aeroflotin lento Helsingistä Moskovaan on kummallisin koskaan kokemani.

Lentokoneessa on vain muutama penkkijono ja hirveän leveät, ainakin kaksimetriset käytävät molemmilla puolilla.
Kaikki on harmaata, askeettista ja riisuttua. Lieneekö vanha sotilaskone joka on otettu liikennekäyttöön?

Neuvostoliitosta on vasta tullut Venäjä, eikä valtionyhtiöillä taida pyyhkiä hyvin.
Kone jurruttaa ja jurruttaa, väliin leijaa äkisti, sitten taas tärisee kuin traktori eteenpäin. Laskeudumme tunnin myöhässä ja jokin siinä menee pieleen.

Kiitorata tuntuu jatkuvan loputtomiin, möykkyistä on ja pomppivaa. Meitä ei tahdota päästää koneesta pois.
Lopulta ovet avataan ja käy ilmi että seisomme lumikinoksissa, vain metrin päästä lentokentän verkkoaidasta.

Siitä kahlaamaan polvenkorkuisessa lumessa parisataa metriä terminaaliin.
Oli huono idea lähteä pelkissä hellevaatteissa matkaan. Saan viettää yöni kylmässä lentohallissa, kun kerran myöhästyin jatkolennolta.
Istun yön muovituolilla, palelee. En halua yrittää ostaa edes vesipulloa väärällä valuutallani, kaikki on niin kylmää ja töykeää.

 Seuraavana päivänä Moskovasta Delhiin. Maailman kauneimmat Afghanistanin vuoret kirkkaassa auringonpaisteessa.

Delhin lentoasema, jossa pitää saada selvää paikallisten mongerruksesta.

Meluisaa, likaista, epäselvää, pelottavaa. En juttele kenenkään kanssa, koska kukaan ei tule juttelemaan minulle. En näköjään uskalla tehdä aloitteita. Enkä niin välitäkään, koska olen menossa Thaimaan Koh Samuille, jossa minulla on tuttuja.

Sitä ennen joudun viettämään pari kurjaa sateista päivää ja yötä Bangkokin kapisimman reissaajakadun kapisimmassa luukussa, koska matkabudjettini ei ole niin ihmeellinen ja haluan venyttää penniä, jotta se riittäisi mahdollisimman pitkään.

Yksin ja ymmällään matkustavana joudun heti kohtaamaan oman pelkoni ja epävarmuuteni täysin vieraassa ympäristössä.

Mistä yösija, mistä ruokaa? Onkohan tämä nyt turvallista? On sopeuduttava siihen, ettei osaa lukea edes katukylttiä, vaan on luotettava jonkun vieraan tyypin sönkköselitykseen, josta ei saa selvää. Muistuu mieleen vanhan pappa Vanninon ohje Sardiniasta: ’Kysy samaa asiaa viideltä ja ota keskiarvo’. Mutta kun en ymmärrä mitä ne sanovat!

Olen ajatellut mennä Samuille ja katsoa mitä siitä seuraa: jäänkö pidemmäksi ajaksi vai lähdenkö siitä eteenpäin, niin on joka tapauksessa hyvä aloittaa matka turvallisesta etapista. Näin luulottelen itselleni ja ystävilleni.
Todellisuudessa olen ihastunut erääseen australialaiseen tyyppiin siellä ja salaa toivon että siitä ehkä kehkeytyisi jotain.

(Vaan eihän tämä olisi mikään sankarimatka, jos niin tapahtuisi.)

*** jatkuu ***

Text and photos copyright Vaula Norrena 1992/ 2013