Tein taas Memento Morin.
Kutsun sillä nimellä koko elämän pituista kalenteria, jonka aina silloin tällöin piirrän ruutupaperille.
12 ruutua vierekkäin, ne ovat jokaisen vuoden kuukaudet.
Ja 100 vuotta allekkain, ne ovat elämän vuodet.
Optimistisesti 100, vaikka realistisesti merkitsen erikseen 82. vuoden, koska 82 on ikäpolveni naisten oletettu elämän mitta.
Sitten väritin ruudut, jotka olen jo elänyt, niitä oli 2/3 oletetusta elämäni mitasta.
Vain 1/3 enää jäljellä.
Tarkemmin katsoen tuli ahaa-elämys: jos elänkin 100-vuotiaaksi, minulla on vielä melkein puolet jäljellä!
Herran jestas, miten paljon vielä tyhjiä ruutuja elettäväksi ja väritettäväksi, mahtavaa!
Mihin aika kuluu?
Sitten melkein revin pelihousuni, kun tajusin, että 60 ikävuodestani olen 20 vuotta pelkästään nukkunut!
Olen käyttänyt kalenteristani jo 21.915 vuorokautta – ja niistä 7.231 kokonaista vuorokautta olen vedellyt sikeitä!
Tuo on jo liian paksua! Olisi tässä nyt jännempääkin tekemistä.
Miten siis ajattelin käyttää jäljellä olevan kallisarvoisen aikani, minkä pituinen se sitten lieneekään.
En tee listaa paikoista, joissa pitää vielä käydä.
En tee aarrekarttaa asioista, jotka toivoisin vielä saavani.
En tee päätöstä suuresta elämänmuutoksesta.
Sillä tähän ikään mennessä olen oppinut, että asiat tapahtuvat parhaiten, kun niiden vain antaa tapahtua.
Mietin vain, onko jotain, jonka tekemättä jättäminen saattaisi harmittaa sitten, kun olen niin vanha etten enää pysty.
Löysin kaksi tällaista asiaa ja päätin, että annan ne Taon haltuun.
Taon haltuun
Annan alitajuntani työstää niitä niin, että ne tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.
Vapaasti, pakottomasti, luovan innostuksen vallassa, jos on tapahtuakseen – ihan niin kuin 10-vuotiaana.
Sillä kun ihminen tulee sen ikäiseksi, ettei hän enää pelkää eikä tarvitse niin paljoa, hän on taas vapaa kuin lapsi nauttimaan kaikesta.
Juuri niin aion loppuelämäni vuodet elää ja samaa suosittelen teillekin.
