Kun nyt menee Tallinnaan, voi olla vaikeaa muistaa, millaista siellä oli vain 20-30 vuotta sitten.
Siihen aikaan koko kaupunki oli harmaa, homeessa ja rikki, reikäinen kuin koskaan uusimaton asvaltti.
Mistään ei huolehdittu, historialliset arvorakennukset rapistuivat, jäivät autioiksi, tuhottiin.
Neuvostoaikana ei ollut rahaa tai arvostusta hoitaa.
Kaikki oli Tallinnassa harmaata ja ruskeaa, aina satoi , oli kylmää ja surkeaa. Sellainen mielikuva minulla on.
Neuvostoaikana
1980-luvulla laiva ajoi kahden tunnin matkaa hitaasti yli yön, että saatiin turisteilta rahat pois baarissa. Olikohan yksi vuoro päivässä ja laiva kolme kertaa pienempi kuin nykyiset.
Laivalta astuttiin suoraan rappuja alas rajatarkastukseen ja seistiin rapuissa kaksi tuntia, koska neuvostomaahan ei päässyt ilman pitkää viisumin tuteerausta.
Vaikka ei sinne silloin mitään yleisöryntäystä ollut.
Satamassa vaihdettiin valuuttaa sukkahousuilla, se tuntui pahalta jo silloin, vaan oli maan tapa.
Kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa, mutta syödähän turistinkin piti.
Kun Raatihuonen torilta löydettiin yksi parempi ravintola, sen sisällä oli vain muutama pöytä ja tyhjien pöytien ympärillä runsaasti tilaa.
Maksavia asiakkaita ei ollut jonoksi asti.
2000-luvun ylellisyys
Nyt vuonna 2019, hylätyt röttelöt on restauroitu pittoreskeiksi hotelleiksi ja ravintoloiksi, joiden palvelukonseptissa on nähty paljon vaivaa keskiaikaisen tunnelman takaamiseksi.
Vaakunat, miekat, haarniskat, ritarinviitat, munkinkaavut, kattoparrut ja öljylamput, kaikki on tehty pieteetillä.
Turistit kulkevat laumoittain hemmottelemassa itseään hyvällä ruoalla ja juomalla. Tarjoilijat puhuvat mitä kieltä vaan ja hymyilevät, toisin kuin ennen.
Uuden kaupungin puolelle on rakennettu peilipintaisia pilvenpiirtäjiä ja luksusmaisia ostoskeskuksia. Vauraus ja hyvinvointi paistaa silmiin joka puolelta.
Tallinna on osannut tehdä värikkäästä historiastaan kiehtovan brändin, joka houkuttelee matkailijoita paitsi ruoalla ja tunnelmalla, myös jännittävillä museoilla ja modernilla taiteella.
Lennusadama
Esimerkiksi Lennusadama, sota-aikaisten laivojen, sukellusveneiden ja lentokoneiden museo.
Minun on vaikea kuvitella, että Suomessa osattaisiin tehdä se näin isosti ja näyttävästi.
Halliin sisälle on tuotu mm. 60 metriä pitkä 1930-luvulta peräisin oleva sukellusvene – siihen saa mennä sisään, sen joka soppi on entisöity huolella, vaikka alus ehti ruostua meren pohjassa 70 vuotta.
Purjeveneitä ja laivoja on hallissa kymmeniä eri aikakausilta (laivat toki enimmäkseen ulkona rannalla)
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisia hävittäjiä ja ilmatorjunta-aseita saa jopa itse kokeilla ajaa ja käyttää.
Ja kun vaihtuva näyttely sattuu olemaan ’Sex and the Sea’, niin pelkästään pullopostipulloja on näyttelyssä satoja. Vaikuttavaa runsautta.
Shirokaja natura
Slaavilaisella laveudella onkin Tallinnassa tehty kaikki.
Kukkakioskeja ei ole vain yksi tai kaksi, vaan kolmekymmentä peräkkäin.
Leivoksia ei ole kahvilassa vain kahta tai kolmea lajia, vaan kymmeniä.
Kidutusvälineitä ei ole museossa vain kolme tai neljä, vaan satoja.
Pahamaineisessa Patarein vankilassakin esitellään ei vain yhtä tai kahta, vaan kymmeniä totalitarismin autenttisia uhreja nimineen, henkilöhistorioineen.
Sanokaa minun sanoneen: kyllä matkailijan mielessä slaavilainen runsaus aina pohjoismaisen minimalismin voittaa!
Jos ette usko, niin verratkaa vaikka turistilaumojen määrää Tallinnassa ja Helsingissä.
Voisihan Helsinkikin olla historiallinen, värikäs ja jännittävä, jos haluaisi ja osaisi? Jos olisi vähän enemmän ”shirokaja naturaa”, laveaa luonnetta?
text and photos copyright Vaula Norrena
