Kun 1980-luvulla matkustin ensimmäisiä kertoja Roomassa, kaupunki oli täpösen täynnä pikkukauppoja, kahviloita, ostoksilla viihtyviä rouvia ja baaritiskeillä meluisasti vitsailevia herroja.
Elämä näkyi ja kuului kaduilla päivän joka hetkenä.
Via Nazionale
Via Nazionale esimerkiksi oli kilometrin mittainen ostosparatiisi pienituloisellekin. Kenkäkauppoja silmänkantamattomiin kadun alusta loppuun.
Ihmiskontaktien kaupunki
Kaikissa ikkunoissa mitä värikkäimpiä ja hienoimpia sandaletteja ja korkokenkiä, vain 39.000 liiraa!
Tinkiäkin niistä sai ja se onnistui, kunhan osasi olla hyvällä tuulella ja laskea leikkiä myyjän kanssa.
Rooma oli kaikessa ihmiskontaktien kaupunki.
Kadulla ja kahvilassa piti osata vastata silmäpeliin huumorintajuisilla eleillä.
Iskuyrityksiin piti osata vastata jotain nokkelaa ja ystävällistä, vaikka torjuvaa. Ikävä tai tosikko ei saanut olla missään.
Buon giorno, che bello!!!
Ja italialaiset, hehän rakastivat sinua aina. Riitti kun astuit kauppaan ja sanoit kaksi sanaa, ”Buon giorno!” – niin he puhkesivat ylistyslauluun ”OIJOIJOI, kuinka hyvin neiti puhuu italiaa! CHE BELLO!” Ja sen jälkeen neidille etsittiin talon parasta viiniä ja maukkainta lampaanjuustoa.
Rooma oli yltiöseurallinen, naurava ja viihdyttävä.
Minulla on siitä todisteet matkapäiväkirjoissani.
Pikkukauppojen kuolema
Kun vuosikymmeniä myöhemmin, pitkälti 2000-luvulla, palasin Roomaan, tyrmistys oli melkoinen. Missä kaikki pikkukaupat? Missä melskaavat herrat ja rouvat? Missä via Nazionalen kymmenet kenkäkaupat?
Niiden tilalla oli toimistoja, joiden sälekaihtimet olivat kiinni.
Vain muutama kiinalainen matkamuistokauppa tai kiinteistönvälitysfirma.
Tekikö tämän EU, kiinalainen raha vai paikallinen lama?
Pienet perheyritykset olivat kuolleet ja niiden mukana aito elämä.
Tilalla oli hiljaisia virastoja ja toimistoja. Voi itku!
Toki varsinaiset turistikadut kalliine luksusliikkeineen olivat yhä hienompia ja yhä täydempiä turisteista, mutta missä roomalaiset? Missä vitsailu ja silmäpeli? Missä hauskat yhden kenkäparin kauppaneuvottelut?
Minun Roomani oli muuttunut melkein kasvottomaksi suurkaupungiksi.
Tietysti arkkitehtuuri oli entisellään. Missään ei ole niin kaunista kuin Roomassa.
Ihanaa kävellä hiljaisempia sivukatuja ja imeä itseensä historiaa, joka huokuu joka talon seinästä, parvekkeelta, ikkunoista.
Ja kyllähän se tarjoilijan vitsikin sieltä vielä irtoaa, vaan nykyään sen eteen pitää nähdä vähän vaivaa.
Vai voisiko tämä johtua siitä, että minä en enää ole 23-vuotias kiharapäinen blondi, vaan 60-vuotias lyhyttukkainen brunetti? 😉
Text and photos copyright Vaula Norrena
