Kaverit lähtivät Pekingistä, nyt nautin siitä kun saan kävellä yksin ja katsella kaikessa rauhassa elämää hutongeilla eli kujilla. Tuossa ukot pelaavat mahjongia pyykkinarujen alla, tuossa grillaavat sapuskaa kadulle kyhätyllä tiiligrillillä.
Tuossa joku myy tomaatteja pyörän päältä, tuossa omenoita. Tuossa korjataan mopoa, tuossa lapset juoksevat haavit kädessä ojalle pyydystämään pikkusinttejä.
Kujilla tapahtuu kaikenlaista, vaan silti on hiljaista, koska ei ole autoja. Ei niitä tänne mahtuisikaan.
Kiinnostuneena tutkin kioskien ja kauppojen tarjontaa sekä kiinalaisia mainoksia.
Väiski Vemmelsääri on täällä limsamerkki, Pepsi ja Mirinda suosittuja. Heinzilla on paljon vauva- ja lapsiaiheisia tuotteita täällä. Sitten on kiinalaisia jos jonkinlaisia sössöjä pakattuina lasipulloihin ja purkkeihin.
Olen värvännyt itseni haastattelemaan Pepsico:n viestinnästä vastaavaa Hill & Knowltonin johtajaa herra Zhaota, ihan uteliaisuudesta vain.
Miten markkinoidaan länsibrändejä tällaisessa maassa ja miten ne myyvät?
Kiinan markkinathan ovat vasta pari vuotta sitten alkaneet avautua länsimaille.
On taas pulma naamioida rähjäinen reppureissaaja asiallisen toimittajan näköiseksi haastattelijaksi.
Pyörämatkalla sataa kaatamalla, kiva. Jännittää myös kovin, miten selviän itse asiaosuudesta.
Ihan turhaan, hyvin se menee.
Kuuntelen herra Zhaota tarkkaan. Opin yhdestä lauseesta koko ylikansallisen markkinatalouden ytimen, joka Suomen kaltaiselle pienelle maalle tulee paljastumaan paljon myöhemmin, paljon karvaammin.
”Pepsi on ollut Kiinassa nyt 10 vuotta tekemättä penniäkään voittoa. Kaikki raha, mikä on tullut, on investoitu takaisin markkinoiden kasvattamiseen.”
Ohhoh. Suomalaisella yrityksellä ei taitaisi olla varaa odottaa 10-20 vuotta markkinoiden kypsymistä, ennen kuin korkkaa lainkaan voittoa tuloksestaan.
Mietin, mahtavatko ne Suomessa ymmärtää, mihin kansainvälinen markkinatalous johtaa:
Ennen pitkää kaikki syövät samaa ylikansallista ruokaa ja juovat samoja ylikansallisia juomia.
Poistun haastattelusta pää laajentuneena, samalla kummastellen: mahtaako liike-elämä olla ollenkaan minulle sopivaa työtä?
No, asiasta kolmanteen. Hotellissa tapaan Audran, amerikankiinalaisen tytön joka rasitti meitä Kiinan muurilla huolestuneilla kysymyksillään. Nyt sovin hänen kanssaan akrobatiaesitykseen menosta illaksi.
Lähdemme yliajoissa, varaamme peräti kolme tuntia aikaa shown löytämiseen. Käy ilmi, että se on aivan liian vähän. Alku menee hyvin, bussi 39, sitten metro, sitten pitkä kävely keskustassa ja vielä bussi 403. Olemmepa nokkelia, kun osaamme käyttää julkisia liikennevälineitä näin hyvin!
Sitten, ollessamme vain kahden rakennuksen päässä Sino-Japanese Exchange Centeristä pääsemme mukaan Kafkaan, tai Catch 22:een, kuinka päin sen ottaa. Näytämme akrobatialippuja ohikulkijoille, kiinalaiseen tapaan he vastaavat mitä sattuu. 30 minuuttia tuonne päin, 10 minuuttia vastakkaiseen suuntaan.
Menemme kysymään jopa oikean rakennuksen ovimieheltä, tämä sen täytyy olla, ei tällaista hi-tech-kulttuuria muilla kuin japanilaisilla ole varaa rakentaa. Mutta ovimies kehtaa väittää, että tämä talo ei ole 40 Lian Miqiao, vaan 21.
Kiinassa ei pitäisi uskoa siihen, mitä ihmiset neuvovat. Ei ole eroa, onko heillä poliisin tai portierin virkapuku, koskaan ei voi tietää onko vastaus oikea vai väärä.
Siinä on hyväuskoinen menettää järkensä, kun säntäilee tuntitolkulla edestakaisin pääsemättä koskaan perille.
Mekin tramppaamme neuvojen mukaan pitkin katua, joka muuttuu hiekkatieksi, oikealla puolella keskeneräisiä rakennuskomplekseja, vasemmalla puolella villiintyneitä niittyjä.
”Do you feel safe?” ”Do you feel safe” hokee Audra, kun ilta pimenee, maisema autioituu ja kaupunki katoaa altamme.
”Sure, sure, we are in your country, aren’t we?” vastaan. Neljä kilometriä ja 45 minuuttia myöhemmin onnistumme löytämään vilkkaamman tien ja taksin joka tuo meidät takaisin tasan sinne mistä lähdimme.
Sama ovimies nyökkää meille, kun ryntäämme kiukkuisina hänen ohitseen nähdäksemme edes viimeiset 10 minuuttia esityksestä. Toki se on paras 10 minuuttia koko showsta, vakuutan nyrpeälle Audralle.
Akrobaatit ovat ensiluokkaisia, muuten ei voi ollakaan, ottaen huomioon, että heidät on ostettu kylistä 2-4-vuotiaina, tuotu akrobatiakouluun ja venytetty ja vanutettu väkisin koko kasvuiän ajan, mahtaneeko heillä luita ollakaan?
Lopulta olemme tyytyväisiä, saimme sentään reippailua ja pienen seikkailun. Illalliseksi syömme jogurttia hotellissa, kun emme jaksa yrittää muuta.
Vähiin käy ennen kuin loppuu pitkä piinani Kiinassa. Lopussa siitä alkoi jo melkein tykätä.
Seuraavana päivänä pyöräilen vielä Tianananmenille ja Jingshan puistoon, sieltä on näköala yli Pekingin. Koko Peking on hiekankeltainen, vain Kielletty kaupunki on punainen.
Illalla jätän Audran nuoren israelilaispariskunnan hoiviin, kun suuntaan Trans-Mongolian pikajunalle. Olen niin huojentunut! Hei hei Kiina!
Vihdoinkin kohti kotia! Noh, matkaa on vielä 9000 kilometriä, vaan rattoisastihan se varmaan turvallisessa junassa aika rientää. Vai mitä luulette?
