Olen viimeistä kertaa lapsuudenkodissani Kouvolan Petäjätiellä.
Huoneet ovat tyhjät, koko perhe paitsi minä ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Pohjattoman surullista – mihin se kaikki elämä, hälinä, nauru ja huuto katosi?
Pohjattoman huono omatunto – miksi en käynyt useammin sitten kun hälinä, nauru ja huuto oli jo kadonnut, kun he olivat vanhoja, kun äiti jäi yksin?
Äiti esteli kyllä, milloin milläkin verukkeella, tykkäsi omasta rauhastaan. Kerran hän ei muuta keksinyt kuin että koira häiriintyy, älkää tulko.
Silloin se satutti: koira oli muka tärkeämpi kuin omat lapsenlapset.
1970-luvun turvallinen arki
Katson tyhjää asuntoa ja näen sen taas 1970-lukuisena.
Tuossa äiti nauraa rätkätti sohvalla, tuossa isä perkasi mustikoita.
Tuossa äiti istui polvet koukussa keittiöjakkaralla ja poltti piippua, tuossa isä pötkötti ja luki kirjaa pöytälampun valossa, tuossa Kyösti katsoi Englannin liigaa ja tuossa minä leikitin kissaa.
Tässä keittiössä me juttelimme päivän uutisista, lapset kuulivat kaiken mitä vanhemmat puhuivat, saivat osallistua ja oppivat siinä samalla.
Ruoka oli joka päivä puoli kuusi, kun isä tuli töistä. Söimme perunaa ja jauhelihakastiketta ja tiskasimme astiat käsin, Fairylla, koska se oli edullisempaa, sillä se oli niin riittoisaa, sanoi äiti.
Tuo oli isän tuoli ja tuo Kyöstin, tuossa sohvalla istuimme äiti ja minä, paitsi äiti ei yleensä joutanut istumaan ja minä vaihtelin paikkaa, menin aina siihen joka oli vapaana.
Kaikki jääkiekkopelit katsottiin suurin toivein, vaikka joka kerran Suomi hävisi 6-1 tai 21-1 Neuvostoliitolle. Kerran Suomi voitti 5-4 Tsekkoslovakian, Seppo Ahokaisen viimeisellä sekunnilla tehdyllä maalilla, vaikka hänet oli jo kampattu ja molemmat jalat ilmassa.
Myös hiihtokilpailut, mäkihyppykilpailut ja yleisurheilukisat katsottiin. Minä en kyllä katsonut, vaan pelkästään kuuntelin, kun kudoin villapaitoja. Paitsi venäläisen Kevään 17 hetkeä- vakoilusarjan katsoin, siinä oli ihana tunnusmusiikki ja hiljaisen mystinen, jännittävä tunnelma. Se oli paljon parempi kuin joku Peyton Place.
Sen ajan yksinkertainen elämä
Tällaisessa pienessä asunnossa perhe teki väistämättä asioita paljon yhdessä – vai johtuiko se siitä, että siihen aikaan aikuisilla oli säännöllinen työaika? Eivätkä lapset ravanneet harrastuksissa joka ilta. Tai siitä että telkkareita oli vain yksi? Että elämä ylipäänsä oli niin paljon pienempää?
Minun lapsilleni ei kyllä jää lapsuudesta tällaisia perheen yhteisen tekemisen muistoja.
Heidän isänsä on aina ollut illat töissä ja he itse harrastuksissa, toki olin useimmiten mukana, mutta varsinaiset perheateriat, oliko niitä montakaan kertaa vuodessa?
Ovatko he raukat oppineet mitään maailmasta ja politiikastakaan, kun ei ole yhdessä katsottu uutisia?
Nyt minua surettaa sekin.
Mahtaako minun lapsillani koskaan olla sydämensä sopukoissa näin surullista ja samalla ihanan turvallista muistoa lapsuudenkodistaan?
Text and photos copyright Vaula Norrena
