Vietän Yogyakartassa kaksi viikkoa retkeillen ja koettaen parantua tuntemattomasta trooppisesta taudista.
Vaan eihän kainuulainen lääkäriin mene. Ennen pitkää, kun kuumeilu, vatsakivut ja heikotus vaan jatkuvat, päätän, että maisemanvaihdos auttaa. Hankkiudun vuorille, nimittäin Mount Bromo-tulivuorelle. Yksi harvoja toimivia tulivuoria, joita pääsee kraaterin reunalle katsomaan.
Kirjoittaudun kansainväliseen retkikuntaan, joka lähtee vaeltamaan ylös vuorelle noin klo 4.30 aamuyöstä.
Jonossa tarvotaan pölyistä kapeaa polkua ja ihmetellään maisemaa. Vasemmalla puolella on vielä yö, taivas tummansinisenä ja kuu isona mailleen menossa. Ja oikealla puolella on jo aamu, taivas aprikoosinvärisenä, oranssi aurinko sieltä nousemassa.
Kraaterin reunalta kun möyryävään ja kuplivaan syvyyteen tuijottaa, voi kuvitella katsovansa suoraan helvettiin.
Upea kokemus – ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomaton
– kun ei ole kenen kanssa sitä jakaa.
Nämä turistit ovat puhumattomia ykstotisia tallustajia, joista ei tunnelman tunnelmaa irti saa. Tylsää.
Taas yksi opetus siitä, miten tärkeää elämässä on se, millaisessa seurassa sitä teet. Ihminen ei ole saari.
No eipä siinä mitään, jatketaan matkaa. Balille, Ubudiin. Ensin kamala Denpasar iholle tulevine huutelijoineen, tyrkyttäjineen, roskineen, vaan kun saan selville Ubudin bussit, hyppään heti ensimmäiseen.
Ubud, olen kuullut, on Balin kulttuurikylä, balilaisen temppelitanssin ja taiteen tyyssija.
Perillä löydän jotain muuta kuin odotin, jotain turistimaisempaa ja tuotteistetumpaa. No ei se mitään, voi täällä hetken hengähtää.
Vaan seuraavana aamuna alkaakin tapahtua.
Joku Three Brothers-majatalossa kertoo, että tänään lähistöllä tapahtuu krematointi ja balilaiset hautajaiset kulkueineen.
Sitä voi kuulemma mennä katsomaan, ihan perheen pihaankin, eivät he loukkaannu, kun käyttäydytte kunnioittavasti. Joku hyvin vanha nainen on kuollut.
Aikani etsiskeltyäni löydän paikan. Tarkkailen tapahtumaa muukalaisena ja koetan panna mieleeni asioita, joita näen. Ja onhan minulla kamerakin.
Matkapäiväkirjani raportoi hautajaisista seuraavasti:
Hautajaiset alkavat aamulla ruumiinpesijäisillä.
Vaivalloisesti ja koristeellisesti työstetyt uhraukset riisistä, kukista, kaisloista, mausteista, kultakoristeista, kankaista odottavat pöydillä.
Surutalossa odotellaan, naiset keskenään, miehet keskenään, gamelan-orkesteri mäikyttää kauempana pusikossa.
Sitten pappi alkaa mumista suitsutuksia, siunauksia ja erilaisia pirskotuksia ylempää telineeltä.
Vainaja makaa pedillä pihalla suvun miesten ja naisten ympäröimänä, muut vieraat heidän ympärillään.
Suvun miehet alkavat pestä vainajan ruumista, ensin vedellä, sitten maidolla ja öljyllä, sitten ripottelevat riisiä ja kukkauhreja vainajan otsalle ja rinnalle.
Pappi suitsuttelee ja pirskottelee uudestaan. Sitten ruumis peitellään monin kalliin kankain, kääritään niinimattoon, ommellaan kiinni, laitetaan kaislaiseen ruumisvaunuun ja nostetaan lepäämään lepopaikalle. Tähän on mennyt jo 1,5 tuntia.
Vähän päästä ruumispaketti leikataankin auki, poistetaan kankaat, laitetaan ruumis arkkuun ja arkku kantotelineelle ja taas kankaat kaisla-arkun päälle. Lisää uhrauksia ja muminaa.
Sitten alkaa hirmuinen gamelan-jyske ja vainajan tärkeitä ja arvokkaita tavaroita sekä kalliita uhrauslaitteita lähdetään juoksuttamaan reippaalla vauhdilla kohti krematointipaikkaa (Monkey Forest Sanctuary). Niiden perässä tuodaan ruumisarkkua.
Kun päästään isommalle tielle, on siellä krematointitorni odottamassa: valtaisa ilmeisesti paperimassasta ja/tai puusta rakennettu vaaleanpunainen lohikäärmehökötys ja vaunu.
Koko tötterötöön päälle laitetaan nyt ruumisarkku ja kumpiakin karnevaalilaitoksia lähdetään kuskamaan hurjalla töminällä, melulla ja vedenroiskeella kohti polttopaikkaa.
Gamelan tietysti paukuttavine patoineen ja kattilankansineen riemuitsee ylimpänä.
Polttopaikalle on matkaa lähes kaksi kilometriä ja sitä kulkiessa saa kyllä hyvän käsityksen kuolleen vainajan arvosta, niin hienoja uhrauksia tuodaan kulkueeseen koko ajan lisää.
Suuria koriste-esineitä, kukkalaitteita, jopa täytetty iso lintu.
Iso ihmisjoukko seuraa kulkuetta, enkä ole ikänäni nähnyt näin riemukasta ja eläväistä hautajaissaattuetta, siinä kiljutaan ja lauletaan gamelanin mukana aika hillittömästi.
Polttopaikalla ruumis laitetaan tavaroineen, kankaineen lohikäärmetornin sisään.
Sitten sytytetään bensalamput ja osoitetaan kova tulisuihku elukan mahaan, jossa ruumis majailee.
Tuli syttyy ja alkaa ennen pitkää roihuta isona. Se kuumentaa katsojia hyvän tovin, ennen kuin lohikäärmeen maha luhistuu ja palava ruumis putoaa roviosta hiillokseen ja jatkaa palamistaan.
Ruumiin polttaminen kestää kaikkiaan yli kaksi tuntia, sisukas vanha nainen! Kun suurin osa yleisöstä on jo poistunut ja kaikki tuhkana, jäävät jotkut vielä tutkimaan, löytyisikö hiilloksesta jotain, arvokkaita koruja kenties?
Olen kyllä vaikuttunut näkemästäni. Mielestäni ihmisen kuolema tulee tällaisessa seremoniassa konkreettisemmaksi ja helpommaksi hyväksyä kuin meikäläisessä ”En halua nähdä, en tietää” –tyylissä.
Liekö surutyökin helpompaa, kun on omin käsin pessyt vainajan ja saatellut hänet, sekä nähnyt hänen ruumiinsa häviävän olemasta?
Kaunista ja kunnioitettavaa.
Ubudissa käyn katsomassa taas ramayana-eeposta taistelevien leijonien tai lohikäärmeiden esittämänä (muistaakseni), enkä ymmärrä siitä hölkäsen pöläystä, vaan onhan siinäkin toritapahtumaa, kun jengi on kerääntynyt kentälle hurraamaan.
Temppelitanssia on tarjolla monenkirjavaa tasoa, vaan itse ihastun eniten majataloni 3-vuotiaan pikkutytön esittämään hämmästyttävän taidokkaaseen ja ilmeikkääseen tanssiin.
Three Brothers-majatalossa istun iltaa amerikkalaisen Irenen ja australialaisen Paulin seurassa sujuvasti kuunnellen heidän murheitaan.
Irene asuu Taiwanissa ja on turhautunut kovin taiwanilaiseen poikaystäväänsä.
Paulilla on neljänkympin kriisi, hän potee elämän joltisenkinlaista turhuutta ylipäätään, mutta kompensoi sitä rehvastelevilla jutuillaan. Molempien käytöksestä huomaa, että he mielestään ymmärtävät elämää paljon enemmän kuin minä. No minähän kuuntelen.
Juttelemme myös mm. massamurhaajista, lapsenmurhaajista, korealaisista ’mukavuusnaisista’ joita japanilaiset ottivat sodan aikana, Irenen kiinalaismiessuhteesta, Paulin käden viivoista, sukupuolenvaihtajista, aasialaisista miehistä australialaisten matkailijatyttöjen opas-poikaystävinä, italialaisita häistä jne jne loputtomiin.
Ihastuttavaa suunpieksäntää tuntitolkulla: miten sujuvasti puheenaihe vaihtuu koko ajan ja pysyy silti mielenkiintoisena, vähän toista kuin Mount Bromolla.
Ihmiset voivat olla niin rasittavia, vaan sanokaa mitä sanotte, kyllä he ovat elämän suola!
Copyright: text and photos: Vaula Norrena, Finland 1992/ 2013
