Alku Kiinassa tuntuu mukavammalta kuin luulinkaan.
Junalla Hong Kongista rajalle Lo Wu’hun, sieltä Shenzeniin ja edelleen Kantoniin eli Guangshouhun, tuntien junamatka, eikä muuta tarvitse tehdä kuin istua hiljaa ja nauttia maisemista.
Lierihattuiset yksinäiset polkupyöräilijät aavalla riisivainiolla, manuaaliset tienrakennustyömaat, avoimet karjavaunut ohikulkevissa junissa, häkäpönttöauto tasoristeyksessä, sumuiset sokeritoppakukkukat, masentavan alkeellista teollisuutta, valtavat puolalaistyyliset kerrostalokolossit, kiinalainen ruoka riisiboksissa, junan hard-seat-osastot – paljon nähtävää nälkäiselle vaeltajalle.
Entäs sitten Guangshou, SEZ-alueen (Special Economic Zone, jossa yrittäjyys sallitaan, jopa kannustetaan toisin kuin kanta-Kiinassa) kiinalaisittain vauras ja hyvinvoiva suurkaupunki.
Valtavat jättitaulumainokset ja lukemattomat pikkukaupat, no porttikongeissa löyhkää ja likaista on, mutta uudehkoja rakennuksia kumminkin.
Lonely Planetin avulla löydän majatalon, josta suunnistan Qing Ping –markkinoille. Mutta on jo ilta ja markkinat ovat jo sulkemassa.
Jätteitä, rojua, pöydillä lojuvaa haisevaa kalaa ja lihaa täynnä olevan katetun kadun käveleminen on kuin astuisi jättikokoiseen navettaan – sillä erotuksella, että eläinten sijasta karsinoissa on puolialastomia ihmisiä, jotka peseytyvät, pelaavat korttia, nukkuvat toripöydillä tai tuijottavat eteensä tylsistyneinä. Asuvatko he täällä?
Kuljeskelen kamerani kanssa ja uskaltaudun ottamaan kuviakin. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota.
Niin, oikeastaan taidan olla heille ilmaa, niin välinpitämättömiä he ovat silloinkin, kun työnnyn lähelle kuvaamaan heidän käärmevatejaan, kissa- ja kanihäkkejään, kilpikonnia, mitä vaan.
Yksi tyyppi nylkee jotain hännällistä eläintä pesuvadissa, olisiko tuo kissa tai pesukarhu?
Olen sen verran shokissa kidutetuista eläimistä, että en täysin uskalla tajuta mitä näen. Kamera kertoo sen minulle myöhemmin.
Kyllä, tuohon pieneen häkkiin on sullottu ainakin 10 nuorta kissaa, tuskinpa ovat lemmikeiksi tarkoitettuja.
Myös laihoja, takkuisia kettuja, mäyriä, pesukarhuja on pienissä ruostuneissa häkeissä pataa odottamassa pelokas katse silmissään.
Sammakoita, käärmeitä ja kaloja leikataan ja suolestetaan elävältä niin että pysyvät pitkään elävinä verissään.
Ilmiselvästi silminnähtävä kärsimys ei lotkauta kiinalaisia mitenkään. Suhtautuvatko he eläinkuntaan kuten me kasvikuntaan?
Tietysti olen eräänlainen outojen olojen utelikko minäkin, kun kerran tänne olen tullut, mutta minulle tulee huono ja syyllinen olo jo pelkästään näiden asioiden näkemisestä, puhumattakaan tekemisestä.
Ehkäpä on parempi kääntää katseensa toisella puolella katua oleviin hepeneisiin yöpaitakauppoihin ja rasvaisiin konekorjaamoihin eläinhäkkien sijaan.
Kuunnella polkupyörien suhinaa, kun ne seilaavat sekavissa rykelmissä sinne tänne.
Katsella pimeästä erottuvia värivaloisia pikkukioskeja, joista kantautuu äänekästä väittelyä, niin ainakin luulen, aika usein kiinan kieli kuulostaa äänekkäältä väittelyltä.
En ymmärrä ainoatakaan kylttiä enkä sanaakaan mitä täällä puhutaan, mutta kovasti yrittämällä saan jostain jotain iltapalaakin ja voin todeta ensimmäisen päiväni Kiinassa onnistuneeksi.
Toisin käy seuraavana päivänä.
Aamu alkaa sillä, että kaksi rahanvaihtajaa katupoikaa paskiaista huijaa minulta 200 dollaria.
En oikein ymmärrä, miten siihen halpaan menen, kun jo vuosia sitten rahanrullaamisesta varoitettiin Puolassa.
Siitä on kait liian kauan, ja sitä paitsi nuo huijarit osaavat hämätä olemalla ensimmäiset ystävälliset ja seuralliset kiinalaiset, mitä täällä näen. Niin leppoisasti, hauskan juttelevaisesti ja hyvällä englannilla tarjoavat palvelujaan, kun etsin pankkia.
Voi hemmetin hölmöä, kun tuohon lankesit! Lienee parempi luottaa tästedes vain epäystävällisiin kiinalaisiin (joita täällä kyllä riittää).
Kaksisataa dollaria tekee ison loven matkakassaani (ja pojille mukavan puolen vuoden kiinalaisen palkan) Nyt minulle jää laskujeni mukaan 45 juania eli n. 43 Suomen markkaa per päivä koko loppumatkani ajaksi ja sillä vain on pakko pärjätä kotiin asti.
Päätän kuitenkin, että en murehdi menetettyä rahaa ja että Kiina on ystävällinen maa.
Jos päätän, että Kiina on ystävällinen maa, se varmasti heijastuu kiinalaisiin ja sitä myötä elämäni täällä helpottuu.
HAH! Niinhän sitä länsimainen hyväuskoinen idealisti voisi luulla! Ehkä kannattaisi miettiä hetki sitäkin, miksi kiinan kielessä sana ’vierasmaalainen’ ja sana ’barbaari’ ovat yksi ja sama asia?
Miksi opaskirjat varoittavat kiinalaisesta säälimättömyydestä?
Miksi ne sanovat, että kiinalaisiin on erittäin vaikea saada mitään kontaktia?
Nyt minun on jo etukäteen pyydettävä anteeksi kaikilta kiinalaisilta, mitä tulen Kiinasta vuodelta 1992 kertomaan. Sanottakoon, että olen aina ihaillut ’wu weitä’, teotonta toimintaa, ja Laotse on suosikkifilosofini, johon turvaudun silloin, kun minulla on kaikkein vaikeinta.
Pidän haikurunoista. Ihailen tai chi’tä.
Arvostan valtavasti keksimäänne paperia (ruudista en ole niin varma). Ihmettelen ainutlaatuisen kaunista ja erikoista kirjoitusjärjestelmäänne. Arvostan vanhaa kulttuurianne.
Vaan elävässä elämässä Kiina vuonna 1992 näyttäytyy minulle liian usein kamalana, säälimättömänä, rasistisena, fasistisena ja saastaisuuteen asti likaisena paikkana. Olen pahoillani.
Olen siis päättänyt, että Kiina on ystävällinen maa. Mitä tapahtuu seuraavaksi.
Astun paikallisbussiin mennäkseni venesatamaan lähteäkseni jokilaivalla kohti Wuzhouta, seuraavaa etappiani. Istun bussin takaosaan, normaalisti normaalille vapaalle paikalle.
Pian bussiin astuu normaali vanhahko mies, joka kävelee bussin perälle ja minusta ohi kävellessään – noin vain – muina miehinä – normaalisti – kuin asia olisi mitä luonnollisin – ja asiaankuuluvin – hän – sylkäisee – ison räkäklimpin – suoraan – silmilleni!
En ehdi edes väistää, mutta klimppi ei osu silmiini, vaan poskeeni. Pyyhin limaklimpin pois paljaalla kädellä, ei ole paperia, pyyhin kättä housunlahkeeseen, muuten en reagoi millään tavalla.
Tapahtuiko tuo äskeinen todella!?
Minun on vaikea uskoa, että se todella tapahtui. Vaan voisin vaikka vannoa, että vieruskaverini on salaa tyytyväinen, pidättelee hymyä tuossa. Bussin etuosasta näin myös vahingoniloisen virnistyksen.
Muuten kukaan matkustaja ei ilmeen värähdykselläkään näytä, että tässä olisi sattunut mitään epätavallista.
On tämäkin maa! Ulkomaalaiselle ei myydä ruokaa, huudetaan vaan että ”meiyou!” (ei oo!) Tai aina ensin palvellaan kaikkia muita ja sitten vasta kun kaupassa ei ole enää muita asiakkaita, niin kauan odottanutta ulkomaalaista.
Silmiin ei katsota, epäystävällisesti tiuskitaan.
Pian opin senkin, että ulkomaalaista kutsutaan sanalla ”dog” ( koira) ja että pienet lapset saattavat juosta ulkomaalaisen perässä huudellen ”vuf vuf”.
Varastetaan rahat.
Syljetään kasvoille ja nauretaan vielä päälle.
Missä nyt on se nelituhatvuotinen hieno kiinalainen kulttuuri, josta meille kerrottiin koulussa?
… jatkuu…
(text and photos copyright: Vaula Norrena, Finland 1992/2013)
