Sankarimatka luku 10 Viidakko Salapa

 
On aika jatkaa matkaa syvemmälle viidakkoon.

Aamuteen jälkeen keräämme riisireppumme ja sanomme poppamiehen perheelle ”Masura bagata!”, kiitos paljon!

Koska eksyimme tänne, tarvitsemme poppamiehen vävyn johdattamaan meidät takaisin oikealle polulle.
Hänpä lähteekin painattamaan niin että pakarat vain vilkkuvat, kun yritämme hätää kärsien hölkätä perässä. 
Hänen kaikki 600 lihastaan ovat täydellisessä timmissä ja hänen paljaat jalkansakin lienevät vartavasten suunnitellut mutaisiin viidakko-olosuhteisiin.
Jalkaterät ovat hirmu leveät, paljon leveämmät kuin muu jalka, joka taas on lättämäinen –  ei nyt ihan Aku Ankan räpylä, mutta sinnepäin.

Poppamiehen vävy hyppää kuin hirvi yli kaatuneiden puunrunkojen ja me kompuroimme märissä lenkkitossuissamme perässä.
Joissakin kohtaa viidakko yllättää mataluudellaan ja ruohikkoisuudellaan, niissä paikoissa tuoksuukin erilaiselle, samantapaiselle kuin Suomessa suolla.

Ennen pitkää joudumme taas samaan trapetsitaiteiluun ja pystysuorien saviseinämien ylös-alas kiipeilyyn.

Kahlailemme takapuolta myöten puroissa, mikä toki on miellyttävämpää kuin sama liejussa.
Lieju on mädättänyt halvat tossuni parissa päivässä ja nyt toisen tossun pohja repsottaa kokonaan irti. 
Otan kengännauhan irti ja sidon anturan tossuun kiinni kengännauhalla, vaan jos nuo tossut olivat aikaisemminkin sileydestä pitokyvyttömät, niin nyt ne ovat melkein kuin rullaluistimet. Inhottavaa, kun joutuu  jännittämään joka hetki jokaista lihasta pysyäkseen edes pystyssä. (kuvat eivät taaskaan kerro mitään, puolentoista kilon kameraa ei oteta tuossa vauhdissa esiin kuin helpoissa paikoissa)

Tuntien kuluttua tulee alkaa tuntua, että tämä ei voi olla totta!

”Olemme luistelleet limaisten puunrunkojen päällä kilometritolkulla, mädän pölkyn päältä toiselle loikkien, siis kilometrikaupalla tätä trapetsitaiteilua älyttömässä maastossa!

Kun lieju ja limaiset pölkyt vain jatkuvat, alkaa väsyttää ja keskittymiskyky sortua jokasekuntisessa tasapainoilussa, tulee mieleen että miten helvetissä kukaan voi olla niin idiootti, että elää tämmöisissä olosuhteissa, alkuasukaskaan!

 Että löyhkää, liejua, hyttysiä, pistäviä muurahaisia, verille repiviä piikkikasveja, lahoja sortuvia puunrunkoja, upottavaa suota, käärmeitäkin, kylmää, märkää ja inhottaavaa!

 Ja miten kukaan idiootti järjestää trekkingin tällaisille reiteille jossa ei saa edes pariasataa metriä tarpoa normaalisti, vaan koko ajan on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ja miten kukaan idiootti lähtee tällaiselle retkelle ottamatta tarkemmin selvää olosuhteista!”
 
=> Tämä  oli suoraa vuodatusta matkapäiväkirjasta 😉

Olen ihan vapiseva ja loppu ja verille raadeltu, kun kuuden tunnin päästä saavumme perille. Koko toinen lahje on verestä punainen, enkä ole edes huomannut mitään.
Olemme kaikki läpimärkiä hiestä, liejusta ja purovedestä. Kun vihdoin näemme edessämme Salapan kylän, olemme pillahtaa itkuun onnesta.

 Varsinkin kun itse kylä on kuin satukirjasta edelliseen verrattuna.

25 taloa sievässä järjestyksessä, ojitettu maa, ei sikoja, ei liejua, ei löyhkää!

Oppaamme Un sanookin, että tämä on hyvin erityinen kylä juuri siksi, että siat pidetään joen toisella puolella eikä taloissa.
Kylä on vain 12 vuotta vanha, sen on perustanut pari modernisti ajattelevaa mahtimiestä, jotka ovat suunnitelleet oikein unelmayhteisön ja saaneet ihmiset muuttamaan tänne viidakkomökeistään.

Kaikki kylän talot ovat samanlaisia ja samankokoisia, hyvästä puusta rakennettuja, näissä standardeissa vauraita.

 Moderniudestaan huolimatta kylä ei tunne minkäänlaista WC- tai viemärilaitosta – onneksi joessa on kova virtaus,  vesi vaihtuu.
Kylän ainoa yhteinen rakennus on erilleen mäen päälle rakennettu lautatalo, jota luulemme kouluksi, mutta se osoittautuu kirkoksi. Hallituksen paikalle tyrkyttämänä se ei näytä olevan ahkerassa käytössä.
Ovi on lukittu riippulukolla, sisällä on rivi yksinkertaisia penkkejä, seinällä kaksi naamakuvaa Jeesuksesta, ei muuta.

 
Lapset kirkuvat, juoksevat ja hyppivät narua.

Innostuvat, kun menen pesulle joenrantaan, seuraavat, tuijottavat häpeämättä.

Ja kun laitan shampoota päähän, he heittävät sekunnissa vaatteet päältään ja tulevat riemusta kiljuen shampoojaolle.

Shampoo on yhtä hauska leikki kuin Sydneyn ilmapallot – jotain uutta ja ihmeellistä.

 Illalla näemme kahden poppamiehen esittämiä eläintansseja.

Ovat puoliuskonnolisia rituaaleja, joilla toivotaan onnea kylälle, metsästykselle, avioliitolle jne.

Kuin myös rukoillaan tiukan edessä, jonkun ollessa kuolemaisillaan.

Rituaali on, ainakin tänä iltana, kaikille enemmän hauskaa viihdettä kuin mystistä kiihottumista (jota Malesiassa näimme).

Varsinkin lapset villiintyvät näytelmästä, jossa vuoron perään kiusaavat toisiaan kukot, apinat, käärmeet, pöllöt jne.

Lopussa on metsästystanssi, jossa metsästäjä saa apinan saaliikseen.

Harmi, ettei meillä ole yhteistä kieltä,  jolla jutella näiden ihmisten kanssa. Olemme myös fyysisistä rasituksista puolikuolleita, ettmme jaksa juuri inahtaakaan.

Vaan aamulla kiertelen kylässä, katselen ja käyn elekielikeskusteluja. Uskaltaudun ottamaan vähän valokuvia kyläläisistä.
Yhdelle heistä näytän miten kameraa käytetään ja hän ottaa kuvan minusta.

Ainakin minä opin mentawai-kansasta sen, että ihminen ei tarvitse kirjatietoa ollakseen sivistynyt.

Toki sen tiesin aikaisemminkin, vaan näiden alkuasukkaiden kanssa se tuli erityisen konkreettisesti selväksi.

Miten hienostuneesti ja kohteliaasti he käyttäytyivät, miten miellyttävällä tavalla luonnollisen itsetuntoisia he olivat, miten mukavasti kohtasivat meidät, ei tullut pienintäkään tunnetta että he meitä vieroksuisivat, vaikka varmasti tavaramme ja käyttäytymisemme oli jotain aivan muuta kuin mihin he ovat tottuneet.

(Kuka tietää, miten mentawai-kansa selvisi Indonesian tsunamista 2006? Kuka on käynyt Siberutilla sen jälkeen? Onko siellä elämä pystyssä vai kävikö koko porukan huonosti?)

Salapan jälkeen meillä oli vielä pitkä ja raskas tarpominen viidakon läpi takaisin ihmisten ilmoille Muarasiberutin kylään.

Vaellus noudattaa edellisten päivien kaavaa: lepohetkiä ei juuri vietetä, pari hengenvetopysähdystä, muuten yhtä soittoa kuuden tunnin kiipeäminen per päivä ja illalla horjuvin jaloin majapaikkaan.

Kun alamme lähestyä rannikkoa, alkaa rankkasade.
Onneksi olemme lähellä  jokirantaa, jossa pääsemme jonkinlaiseen moottoriveneeseen.
Ohjelmassa on vielä uiminen paikassa nimeltä Sandy Beach,  sinnehän menemme, satoi tai paistoi.
Sade lisää nopeasti painoa veneessämme ja joudumme äyskäröimään pikkuläppysillä hullun lailla, että emme uppoaisi.

Ihan vain viattomasti, ilman aikomustakaan mistään vitsistä, tulen todenneeksi: ”Tämä on kuin kesä kotimaassani” – ja koko porukka räjähtää raikuvaan nauruun.
Olemme niin huojentuneita siitä, että viidakko ja tarpominen on jäämässä taakse, että ilakoimme sateesta, vaikka onhan se kylmää ja märkää.

Kun vihdoin pääsemme Muarasiberutin surkeaan kylään, se tuntuu onnen täyttymykseltä.
Riehakkaina istumme maalaamattomassa lautakahvilassa juomassa heikkolaatuista kaljaa. Paikalliset pojat tuovat kitarat paikalle ja siitä se yhteislauluilta alkaa. 
Loilotamme mukana indonesialaisissa biiseissä joita emme tunne, ja laulamme kukin vuorollamme mitä satumme osaamaan, ja tuleehan siinä ainakin minulta myös spontaanisti paikan päällä sävelletty ja sanoitettu Viidakko-Blues.

Parin tunnin unien ja kunnon aamiaisen jälkeen meidät lastataan kantosiipialukseen, joka vie takaisin Sumatran mantereelle.

Olemme kuin puulla päähän lyötyjä, kun express-veneen tv:stä alkaa pauhata dubattu James Bond.

Viisi päivää viidakossa on vieroittanut meidät länsimaisesta elämäntavasta, niin, että kun vielä eteen tuodaan sellofaaniin pakattu pulla ja kertakäyttömukillinen kahvia, emme voi muuta kuin hihittää ja hohottaa epäuskoisina.
”Hehehee, mitä nämä tämmöiset kotkotukset ovat, ihan outoa!”

Myös fyysisesti hyvä olo tuntuu kerrassaan kummalliselta. No, emme valita.

Perillä Bukittinggissä Sydney ja minä kirjaudumme yhden tähden majataloon Nirvanaan.

Viidakon jälkeen olemme valmiit ostamaan sen ankeat sellit  ja maksamaan hövelisti  kolkoista rautasängyistäkin.

Seuraavaksi aiomme mennä Meninjau-järvelle lepäilemään ja tapaamaan vanhoja ruttolaiva-kavereitamme Davea ja Richardia. (Sumatran matkan karttaa täällä)

Siellä saamme kokea sellaista, josta minun on vielä käytävä sisäinen jaakobinpaini, voiko siitä kertoa julkisessa blogissa mitään…

Text and photos: . copyright Vaula Norrena 1992/ 2013