Kun sankari tarinassa ajetaan loppuun ja murskataan niin että hän ’kuolee’, hän joutuu kohtaamaan itsensä sellaisena kuin ei ole ennen itseään tuntenutkaan.
Aivan avuttomana, heikkona, onnettomana, maahan lyötynä häviäjänä.
Siinä on ratkaiseva testi. Oppiiko sankari siitä mitään?
Oppiiko hän tarpeeksi kasvaakseen uudeksi ja löytääkseen tosivahvuutensa elämässä?
16.7.92 klo 18 Du Jian Hotel, Guyiang. Matkapäiväkirja.
“Olen lopen väsynyt, eikä minulla ole koskaan elämässäni ollut näin kovasti äitiä ja isää ikävä. Kyyneleet silmissä laulan isän lempilaulua ”Hetkisen vain sinun kerallasi kuljin, katsahdin silmihisi sinisiin”. Olen kuumeessa, en ole keuhkokivulta nukkunut viime yönä, en kerta kaikkiaan jaksa enää töykeätä Kiinaa, ja haluan palata kotiin – paljon isommassa merkityksessä kuin vain matkalta palaaminen.
”Tunnen nyt enemmän kuin koskaan olevani katkoskohdassa, jossa elämäni kääntyy uuteen suuntaan.
Olen yhä turhautuneempi yksinäiseen, perheettömään elämään, yhä mielenvikaisempi käsitellessäni asioita vain omassa päässäni, yhä turvattomampi yksin nukkuessani, yhtä tylsistyneempi pelkkään omaan seuraani.
”Viime vuoden työelämäkokemukseni johtavat myös miettimään: mitä virkaa on menestyksellä ja arvostuksella ja nimellä, jos ihmiseltä puuttuu rakkaus? Mitä virkaa on olla suosittu ja haluttu, jos itse haluaa jotain muuta? Mitä virkaa on hyvällä asemalla, jos siinä kuitenkin voi itse huonosti? Mitä virkaa on raataa rahaa toisille, kun he voivat heittää sinut pois kuin rätin?
”Juuri tällä hetkellä pelkään myös helvetisti sitä, etten saa lippua pois täältä ja jään päivätolkulla roikkumaan näiden fasistien armoille. Rautatieaseman pimu oli niin tyly taas tänään, kirkaisi ensimmäiseksi ”Meiyou! Menkää pois!” vaikka minulla oli Wu hoitamassa asiaa.
”Talsimme tänään jo aamulla klo 7 Anshounin asemalle, vatvoimme siellä, talsimme takaisin, päätimme lähteä Guyiangiin, jospa sieltä lipun saisi paremmin, talsimme bussille, istuimme 2,5 tuntia bussissa, talsimme asemalle tässä sekavassa suunnattomassa kylässä, luukulta luukulle, jonosta jonoon, tuntitolkulla, eikä mitään.
Meiyou. En todellakaan ymmärrä, miten olisin päässyt edes tänne asti ilman Wu’ta.
Iltapäivällä olimme molemmat tosi väsyneitä ja apeita, roikuimme toistemme seurassa pelkästä kohteliaisuudesta, olisi pitänyt vaistota tarkemmin ja päästää Wu menemään aikaisemmin.
Tulimme pikkutaksilla Du Jian –hotelliin, jossa tyypillisesti kieltäydyttiin ensin löytämästä minulle dormipaikkaa, mutta Wu’n suostuttelujen ja suosituspuheiden jälkeen kelpasin lopulta asiakkaaksi.
Heitin reppuni huoneeseen, lähdimme talsimaan pitkin rikinkatkuisia, meluisia katuja, istuimme katukahvilaan coca-colalle, Wu oli pessimistinen, minä pyörtyä väsymyksestä.
Juttelemme pitkään elämästä Kiinassa. Wu analysoi maltillisesti, hän ei dramatisoi eikä liioittele, pudottelee vaan tosiasioita.
Melko lohduttomalta vaikuttaa kiinalaisen nuoren tulevaisuus, johon itsellä on niin pienet mahdollisuudet vaikuttaa. Koetan lohdutella ja ehdotella varovasti sitä ja tätä, ja lopulta näemme jotain mahdollisuuksien ituja hänellekin.
Sitten palaamme hotellille, pakotan Wu’n ottamaan 40 juania kotimatkaa yms. varten, hän taivastelee että se on hänelle viikon palkka, ei haluaisi millään ottaa, mutta me olemme jo keskustelleet läpi nämä rahaerot maittemme välillä ja hän kyllä ymmärtää, ettei se ole raha eikä mikään minulle (enemmän antaisin jos ei minua olisi ryöstetty) , ja kiitollisuudenvelka jää kyllä minun puolelleni.
Kömpelöiden kohteliaisuusseremonioiden jälkeen eroamme ja vilkutamme.
17.7.92 Guiyang
Aamukuudelta ylös ja kilttinä tyttönä pyörein silmin jonottamaan FECCI-luukulle.
Koska olen pyörinyt rautatieasemalla koko eilisen päivän ja koska olen koko ajan niin nöyrää, niin nöyrää (ja ehkäpä myös tarpeeksi aikaisin liikkeellä), niin saan kuin saankin lipun klo 18 lähtevään Pekingiin junaan, ihanaa!
Koko päivä jää aikaa pällistellä sekasortoista ja rumaa Guiyangia, jossa kolossaaliset stalinistiset tyhjännäköiset julkiset rakennukset seuraavat toisiaan, ja monenmuotoiset polkupyörästä johdetut kulkuvälineet kolhivat toisiaan raivokkaasti tappelevassa liikenteessä.
Tätä jaksan ihmetellä: miten erilaista onkaan pyöräily Kiinassa kuin Indonesiassa!
Indonesiassa se oli ruuhkassakin leppoista ja aurinkoisesti hymyilevää sunnuntaipyöräilyä, jossa aina annettiin tietä toiselle ja kaikki sujui kuin vapaana soljuva joki. Kiinassa se on kyynärpäillä ja kirosanoilla ryyditettyä kilpapyöräilyä, jossa minun pitää päästä ensin! Pyörät kolkkaavat toisiaan vasten, kun mikään osapuoli ei anna periksi, kovaäänisellä sättimisellä hankitaan etuajo-oikeutta. Kuin turnajaisajoja seuraisi.
Vaan osaavat kiinalaisetkin näyttää lempeiltä ja lämpimiltä joskus.
Nimittäin Pekingin junan laiturilla on ihan joulumainen tunnelma! Ilmeisesti harva pääsee Pekingiin edes kerran eläissään, ja näiden harvojen saattojoukot ovat nyt niin innoissaan. Ilmassa on jännitystä, vanhat miehet vilkuttavat ilta-auringossa, perheenjäsenet halaavat toisiaan vaivihkaa, asemalla soitetaan joulumaista musiikkia. Minua ihan koskee sydämeen, kun näen miten suuri asia Pekingiin pääsy on näille ihmisille.
Sitten junaan. Minullekin tulee juhlatunnelma, kun näen petipaikkani.
Ihan oma kapea rautalaveri kerrossänkyjen neljännessä kerroksessa, josta kukaan ei tule tönimään minua pois! Ei haittaa että joihinkin sänkyihin änkeää kokonainen nelihenkinen perhe, kunhan saan itse nököttää rauhassa omassa kolossani. Paljonhan siinä matalassa lokerossa ei pysty liikahtamaan, vaan minullahan on matkalukemista.
’Mieltä ylentävästi’ Alexander Solzhenitzynin Gulag Archipelago, Vankileirien saaristo – olen jo alkanut valmistautua Siperian pikajunaa varten.
Tuleehan näistä absurdi yhdistelmä: Junassa soitettava joulumainen musiikki, kiinalaisten matkustajien teenkeitto ja jatkuva pälpätys sekä omien Kiinan mielivaltakokemuksien muistelu yhdistyneenä Vankileirien saaristoon.
Joutuu ajattelemaan ihmisrodun likaista alhaisuutta samaan aikaan, kun junaradiosta tunkee mitä suloisinta korvamatoa aivoihin.
Yhtäkkiä alkaa soida Silja Linen tunnusmelodia, vanha jazzpimputus: tit tit tit tididi…tit tit tit tididi.. dii dii dii.., ei voi kuin nauraa!
Copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/2013
