Kun matkailijalla on maha täynnä, on hänellä juhlamieli! Sellaistahan elämä yksinkertaisuudessaan on – ja ilmeisesti kuulun yksinkertaisiin – kun saa tarpeeksi unta, ruokaa ja puhtautta, on onnellinen.
Tässä junassa minullekin myydään ruokaa, ja parempi niin, koska matka kestää lähes kaksi vuorokautta. Edelleen oudoksuttaa, kuinka tyhjät styroxboxit on pakko heittää junan ikkunasta ulos. ”Heittäkää riisilaatikot ulos!! Heti!!!” kirkuu ravintolahenkilökunta sormi ojossa. Okei okei, totellaan, vaikka vähän ällistynyttä epäröintiä se vaatiikin.
Olin ajatellut käydä myös Changshassa, Mao Tse Tungin kotikaupungissa. Mutta kun junalippujen osto osoittautui niin pohjattoman hankalaksi, posotan nyt suoraa soittoa Pekingiin.
Matka kulkee läpi Kiinan laajan vilja-aitan. Ei jää epäselväksi kuinka hedelmällinen maaperä täällä on ja kuinka tuottoisa se olisikaan jos viljelyssä ja sadonkorjuussa olisi käytössä muutakin kuin kuokat, käsikorit ja sirpit.
Järjettömän suuri maa, mutta missä on sen miljardiväestö? Pelloilla näkyy ihmisiä hyvin harvakseen, ihan pieninä ryhminä. Enimmäkseen saa tuijottaa ihmisistä tyhjää maisemaa. Tämä on kyllä mysteeri.
Kaikki muuttuu, kun saavumme Pekingiin. Voi pojat, väkeä on kuin pipoa! Mustat polkupyörät rynnivät heinäsirkkalaumoina vallaten parikin kaistaa leveällä autotiellä. Kiljunta ja kiroilu on kova mutkissa ja risteyksissä. Autoilijat kaasuttavat surutta pyörien päälle sen kerran, kun ovat arvonnassa voittaneet päiväoikeuden ajaa autoa.
Nämä ajo-oikeudet arvotaan päivittäin numeroilla 0 -9. Kun rekisterikilpesi päättyy oikeaan numeroon, saat ajaa sinä päivänä.
Minullakin on tänään harvinaisen hyvä arpaonni. Miten lie satunkin löytämään Lonely Planetista hyvän Jingtai Hotellin, melko kaukaa keskustasta, mutta aidon kiinalaisasutuksen keskeltä. Miten lie onnistunkin löytämään perille Anlelin Lu –kadulle, vaikka bussinkyltit ovat risuaitaa.
Miten lie satunkin tapaamaan jo hotellin edessä iloisen joukkion: Andy (USA), Karin (Belgia-Sveitsi) ja Anton (Hollanti), joiden kyydissä minulle tulee Pekingissä aivan toisenlainen viikko kuin jos olisin joutunut nysväämään yksin. Hip hei!
Kun on oikein hauskaa, ei ehdi kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Niinpä minulla on Pekingistä tehokkaita merkintöjä.
Su 19.7. Paahtavaa 45 astetta varjossa, muukalaislegioonamarssia Tiananmenilla ja Kielletyssä kaupungissa Karenin, Andyn ja Antonin kanssa koko kuolettavan väsyttävä päivä.
Illalla paikallista olutta (pahaa) paikallisessa kuppilassa. Pojat innostuvat kun saavat kontaktia paikallisiin ukkoihin. Minä taas olen tapojeni vastaisesti ikionnellinen, että minulla on nimenomaan muuta kuin paikallista seuraa!
Ma 20.7. Viisumin jonotusta Venäjän konsulaatissa. Mahatautisena hoipertelua pitkin katuja sulista tehtyjä sulkapalloja ym. triviaalia ostellen. Illalla jengin kanssa Peking Operaan Quianmen-hotelliin, turistinäytös, vaan olipahan mainospala siitä mitä voisi olla. Nuudeleita kulmakuppilassa ja nukkumaan. Karin opetti syömään kiinalaista lasipullossa myytävää jugurttia, johon en olisi uskaltanut tarttua, ellei hän olisi syönyt sitä jo monta päivää tulematta kipeäksi.
Ti 21.7. Vuokrapyörällä Mongolian suurlähetystöön (meni tunteja hukkaan sitä etsiskellessä), International Clubissa harhailua, Siperian lippua hakemaan, toimisto kiinni, kameran pattereita metsästämään ja filmien jättö, takaisin tiketin kimppuun, sitten kotiin, kello tuli jo 4, suihku, pyykki ja pikkulepo.
Taas baanalle jengin kanssa akrobatiaa etsimään, huonoin tuloksin (koska olemme aina myöhässä, hössötämme kaaosmaisesti ja olemme väsyneen kärsimättömiä ja koska saamamme akrobatia-info oli todennäköisesti väärää.)
Sitten Vegetarian Restaurantiin illalliselle, myös Julie ja Rick (Australia?) lyöttäytyivät seuraamme.
Sitten hajosimme eri suuntiin ja minulla oli bussiseikkailu päästä takaisin kotiin, lopuksi kävelin pitkät pätkät, nyt klo on 11 ja pitää suunnitella huomispäivää ja tehdä tulo -ja menoarviota loppumatkaksi.
Ke 22.7. Organisointipäivä. Valmistelin Hill & Knowltonin haastattelua (sain päähäni leikkiä taas toimittajaa ja kysellä Pepsi Colan ym. länsibrändien menestyksestä Kiinassa), luin lehtiä pitkään, vaihdoin rahaa, hain ja sain lopulta oikean Siperian junalipun, hain valokuvat, järjestin valokuvat, ostin tuliaisia, poimin Katan kirjeen poste restantesta, soitin kotiin, vietin iltaa Karinin, Andyn ja Antonin seurassa syöden ja juoden Anlelin Lulla.
Anton rehvasteli, kuinka oli onnistunut tutustumaan kahteen kiinalaiseen ystävätyttöön (erotuksena tyttöystävistä) ja vienyt nämä Mc Donaldsiin jossa eivät olleet osanneet syödä, kun ei ollut riisiä, ihmetteli Anton.
To 23.7. Kiinan muuri –päivä.
Honteloin oloin aamulla minibussilla matkaan, silloin jo sateli. Amerikankiinalainen Audra liittyi seuraamme ollen Antonin ohella varsin rasittava, Anton krapulan takia, tyttö ilmeisesti ihan omalta luonteeltaan. (Mitä minä tätäkin mainitsemaan, olisin itse pitkämielisempi).
Väyrysen kuuluisiksi tekemillä Ming-haudoilla Anton villiintyi ostelemaan pyörän pirikelloja massoittain – ”Nämä ovat hyviä Hollantiin” – ja muutkin olivat edesvastuuttoman väsyneitä. Anton piritteli kellojaan joka paikassa – ”Anton, pirikellosi kuluvat, niiden arvo laskee – mahdatko saada investoinnillesi tuottoa enää kun pääset Hollantiin?” kiusoittelin. Pellekuviakin otettiin.
Kun päästiin muurille, alkoi sataa ja myrskytä, tuli kylmä ja märkä, mutta kun tänne asti oli tultu, niin eihän meitä pysäyttänyt, varsinkaan kun muuri pidemmällä tyhjeni turisteista ja saimme sen kokonaan itsellemme elokuvanomaisessa usvassa, vain musiikki puuttui.
20 000 km muuria, sokeritoppakorpea silminkantamattomiin, eikä Tsingiskaanista jälkeäkään. Ei ole ollut helppo nakki kiivetä tämän linnoituksen yli aikoinaan.
Märkinä, nälkäisinä ja väsyneinä ajoimme iltapäivällä takaisin, taas myöhässä iltaohjelmaa eli akrobatiaa varten. Häthätää nuudelit huiviin ja märissä retkikamppeisssa pokkana showhun, joka olikin hyvä. Shown jälkeen kävelimme kaupunkiin asti, söimme jätskit ja kotiin. Nukkumaan tulee täällä mentyä aina aikaisintaan klo 1, vaikka aamuisin on aikaiset herätykset.
Pe 24.7. Ystävieni viimeinen päivä Pekingissä. Huonosti alkoi. Antonilta on varastettu rahavyö. Tästä seuraa yleistä sählinkiä koko päiväksi, kun kaikki yrittävät auttaa, mutta kukaan ei täsmälleen osaa.
Anton lähtee poliisiasemalle. Karin ja Matthew ovat kohta jo menossa lentokentälle. Matthewille ei anneta respasta takasin 40 dollarin polkupyörä-deposittia, ”koska tätä asiaa hoitava henkilö on paikalla vasta huomenna” – niin kiinalaista.
Ehdotan, että kyllä minä voin vaatia depositin hänen puolestaan huomenna ja lähettää sen hänelle kirjeessä Englantiin, viimeistään kun olen kotona Suomessa. ”Se on hyvä idea, arvostaisin sitä todella”, Matt sanoo. ”Oletko hullu!” tuohtuu Andy.
”Et tunne häntä, et voi tietää maksaako hän ikinä sinulle takaisin!” Istun vieressä ja hymyilen vain lauhkeana kuin lammas. En sano mitään. Matthew vastaa Andylle: ”Mieluummin menetän sen rahan hänelle kuin juonitteleville kiinalaisille. Tässä on osoitteeni.” Annan omani ja lupaan lähettää rahat viimeistään syyskuun alussa. Näin tuleekin tapahtumaan.
Illalla vietämme poikien viimeistä iltaa Pekingissä kuppilassa nimeltä Mongolian Hot Pot, jossa saa myös hyvää ruokaa. Tutkin annokseni, ettei vaan olisi samaa Mongolian Stewtä jota minulle Yangshuossa syötettiin. Ei maistu roskaeläimeltä, hyvä.
Kerronko pojille, miten iso juttu minulle oli, että sain olla tämän porukan seurassa Pekingissä, enkä yksin. Hui hai, ei heitä kiinnosta, heillä on omat vitsit ja hörinät meneillään. Kukkopoikia.
Puolen yön aikaan hyvästelen heidät kömpelösti, he höröttävät päissään eivätkä välitä kuka menee, kuka tulee – olinkohan itsekin heidän ikäisenään yhtä välinpitämätön ohimenevistä ystävistä? – siinä iässä sitä helposti ajattelee, että elämä on täynnä ihmisiä, joita on saatavilla joka päivä.
Vasta myöhemmin alkaa arvostaa lyhyitäkin hyvin vietettyjä hetkiä mukavien ihmisten kanssa. Ihmisethän voi sulkea sydämeensä ja muistaa lämmöllä, vaikkei heitä koskaan enää tapaisikaan. (Kuten minä nyt.)
Joka tapauksessa minä tiedän, että minulle Peking on huomenna toisenlainen, kun reipas ja hauska yhteisö on kadonnut ympäriltäni. Minkähanlainen?
Copyright: Text and photos Vaula Norrena 1992/2013
