Sumatralta Singaporeen ristiriitaisissa tunnelmissa.
Haikeata jättää hyvä porukka, vaan huojentavaa päästä yksin omien ajatustensa kanssa.
Majoituin Lee’s Lodgeen Beach St. 75, kuudes kerros.
Suuri halli täynnä kerrossänkyjä, miehet ja naiset sekaisin, kiinalainen vahtimestari istui pöydän takana ja valvoi järjestystä päivin öin.
Lapsuusajan unelmani toteutui, kun pääsin kerrossängyn yläpedille. Sängyn pääty oli suurta liukuikkunaa vasten, jonka vedimme joka yö auki, jotta ilma vaihtuisi hikisen kosteassa salissa.
Kurkistelin ihastuneena tyynyltäni kuusi kerrosta alempana sijaitsevalle takapihalle: lämpimässä kesäyössä on taikaa missä päin maailmaa tahansa. Vahtimestari tuijotti kummissaan monta päivää, kunnes hän rohkaistui kysymään: ”Etkö pelkää nukkua tyhjän ääressä, etkö pelkää että putoat?” En, yllätyin, miksi pelkäisin. Minä nukun rauhallisesti.
Singaporessa nautin reppumatkaamisen ääripäistä.
Sumatran viidakkosuossa rämpimisen jälkeen oli huvittavaa nauttia cappuccino viiden tähden hotellin pianobaarissa klassisen jazz-pimputuksen kera hienon hovimestarin tarjoilemana. Kävin jopa Mc Donald’sissa syömässä mielihyvällä, mikä olisi ollut täysin periaatteideni vastaista kotimaassa. Join vettä hanasta, ihanaa!
Jonkun museon pääkallonäyttelyssä olen tehnyt seuraavanlaisia muistiinpanoja pääkallonmetsästäjistä, joita mentawaitkin Siberutilla olivat:
”Pääkallonmetsästäjän koulutus alkoi jo 5-6-vuotiaana. ’Mies on kelvollinen vasta kun hän on tuonut kotiin pään.’
”Pää leikattiin irti elävältä, aivot kaivettiin nenän kautta ulos, poski syötiin hyvän onnen ja pelottomuuden varmistamiseksi. Kieli leikattiin ja leuat kiinnitettiin yhteen, koko pää savustettiin.
Kun se oli valmis, pantiin puutikut sieraimiin ja tukot silmäkuoppiin – aukot täytettiin, ettei henkilön henki pääsisi karkaamaan kummittelemaan. Jonkun pään omistaminen merkitsi hänen sielunsa omistamista ja oman vallan vahvistamista.”
Sitten olen lisännyt oman johtopäätökseni: ”Kulttuuri ei ole mitään muuta kuin kokoelma kummallisia sääntöjä ja tapoja.”
Singaporessa toteutin länsimaisen ihmisen kyltymätöntä kirjallisen tiedon janoa ramppaamalla monissa museoissa ja tekemällä innoissani muistiinpanoja mistä tahansa alkaen termodynamiikan laeista päätyen Babylonian kosmologiaan.
Ahmin englanninkielisiä sanomalehtiä. Ostin sopivaa matkalukemista, kuten Solzhenitzynin ’Vankileirien saariston’ englanniksi ja jotain feministisiä pamfletteja.
Hoidin tarmokkaasti asioitani, kun kerrankin oli toimivat puhelin- ja fax-yhteydet.
Tein joka päivälle itselleni to-do-listoja. Hankin pankista dollarimatkashekkejä, hain poste restantesta minulle tulleet kortit (poloinen Sirkku Nikki, jolle oli noin sata rakkauskirjettä siellä odottamassa eikä ollut onneton käynyt niitä hakemassa!); lähetin painavan järjestelmäkamerani postissa kotiin ja ostin hienointa uutta teknologiaa edustavan sähkökäyttöisen kameran tilalle.
(Se oli virhe, sillä siinä oli pehmeäpiirtoinen linssi, eikä kuvien laatu vastannut vanhaa Pentaxiani).
Soitin Suomeen useita puheluja, ja kirjasin sieltä kuultuja kesän 1992 uutisia mm. näin:
”Olipa huvittavaa kuulla, että Suomessa pankeista loppuivat rahat ja Kullberg joutui eroamaan, tilalle Sirkka Hämäläinen – tietysti nainen, ei kai kukaan miestenklubilainen suostu uppoavaa laivaa käsiinsä ottamaan, joutuisi vielä vastuuseenkin…”
Podin yksinäisyyttäkin, vaan en niin kipeästi, että olisin osannut hommata itselleni matkaseuraa, kun sitä ei luontaisesti siunaantunut. Totesin, että matkalla ikäviä ja tylsiä päiviä on todennäköisesti yhtä paljon kuin normaalielämässäkin, se ikävyys ja tylsyys vaan on matkalla paljon kiinnostavampaa!
Elämä on tapahtumista täydempää ja aikaan mahtuu enemmän elämää kuin kotioloissa.
Jakartassa jos missä näin oli, sinne seuraavaksi!
Copyright text and photos Vaula Norrena 1992/ 2013
