Kuala Lumpur on paikka, josta minulla on erittäin eksoottisia ennakko-oletuksia.
Kuala Lumpur assosioituu lapsuuteni rätisevään höyryradioon, josta silloin tällöin uutiskatsauksesta kuului: ”Täällä Pasi Rutanen, Kuala Lumpur.”
Ja karttapalloon, josta huvikseni etsin kaukaisia maita ja kaupunkeja, joilla oli erikoinen, kiinnostava nimi ja elämä varmaankin kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa, lempikirjassani.
Kuten Timbuktu, Sana, Ankara, Bombay, Libertyville – ja Kuala Lumpur.
Siihen nähden saapuminen Kuala Lumpuriin on isohko yllätys. Tämähän onkin siisti, moderni ja bisnesmäinen suurkaupunki.
Mahtavat uudet Petronas –pilvenpiirtäjät ja kaikki nuo pukupäiset pikkuliikemiehet tärkeissä toimissaan.
Uusimmat ja kalleimmat automerkit nelikaistaisilla, vasta asvaltoiduilla kiitoteillä.
Jopa muslimitytöt kävelevät yksin ja ylväinä tyylikkäissä vaatteissaan suurkaupungin kaduilla.
Majoitun Travellers Home Lodgeen osoitteessa Jalan Silang nro 46.
Petipaikka ryhmähuoneessa maksaa 8,5 Malesian dollaria ja sillä saa myös jonkinlaisen aamupalan. (Kuka tietää, onko tämä paikka vielä olemassa tai onko siinä osoitteessa majataloa?).
Paikassa on mainio työntekijä sudanilainen Abduu, joka välillä pelaa hullun lailla Super-Mariota tietsikalla, mutta muuten ottaa koko elämän erittäin relasti.
Sankarimatkan myyttiä jos ajattelee, niin hän on yksi niitä kadotettuja sankareita, jotka jäävät matkalle ikuisesti, eivätkä koskaan palaa.
Niitä jotka lähtevät matkaan suurin toivein, mutta jotka lopulta musertuvat matkan taakkojen alle ja jos palaavat, niin murtuneina miehinä, vain varjoina entisestään.
Tai niitä jotka lähtivät seikkailemaan ilman selvää päämäärää, eikä se päämäärä valjennut heille matkan aikanakaan.
Sellaiset jäivät ikuisiksi kulkureiksi elämässään, kuten englantilainen Pete, Abduu ja moni muu.
Tätä tapahtuu konkreettisesti, vaan varsinkin sitä tapahtuu vertauskuvallisesti ihmisten elämissä.
Joku opiskelee vaikka suurella kunnianhimolla, vaan jostain syystä matka jää kesken, hän ajautuu hengailijaksi, keskeyttäjäksi, syrjäytyneeksi, kadotetuksi sankariksi.
Jonkun sankarin musertaa läheisen kuolema, avioero tms. rankka koettelemus.
Joku taas jää matkalle pelkkää huvittelunhaluaan, ei viitsi viedä asioita loppuun, vaikka pystyisi.
Kadotettu sankari on meille kaikille tärkeä roolihahmo: sellainen, jollaiseksi emme toivoisi itse tulevamme.
(Mitä mieltä olet kadotetun sankarin hahmosta? Ketkä ovat sellaisia? Voiko kadotettu sankari pelastua, miten? Kommentoi!)
Toivon kuitenkin, että Abduu ei jäänyt sille tielleen, vaan lopulta ’palasi kotiin’, vaikka merkit eivät silloin näyttäneet hyviltä.
Hän oli ollut pari vuotta töissä öljynporauslautalla Saudi-Arabiassa, repinyt hyvät rahat raa’alla työllä, sitten kyllästynyt, ottanut hatkat ja hengaillut kolme vuotta etupäässä Malesiassa.
Hänellä on keltaiset silmänvalkuaiset ja raukea olemus, mistä päättelen hänen sairastavan hepatiittia tms. maksatautia.
Tai sitten hän polttaa pilveä. Ja hän oli reippaasti yli kolmenkymmenen. Joka tapauksessa se, että hän on lojunut puolitoistavuotta kähjäisessä Travellers’ Homessa vahtimestarin hommissa on paha merkki.
Jostain syystä panin tällaiset merkit ihmisissä tuolloin tarkoin merkille ja muistiin, paljon myöhemmin ymmärsin miksi.
Käveleskelen pari päivää pitkin Kuala Lumpuria, välillä insinööri-Peten kanssa, välillä yksin.
Lämpöä on +40 astetta ja ilmankosteus 98%. Siinä samassa kun astuu majatalosta kadulle, on paita jo märkänä hiestä.
Mainiot olosuhteet asvalttipatikoinnille, kuinkas sitä muuten mitään näkisi.
Tutkiskelen kaupungin ja maan kolmijakoa kolmen uskonnon ja kolmen kansalaisuuden kesken.
Käyn eri uskontojen asuinalueilla ja temppeleissä. Muslimimalaijit hallitsevat maata, heillä on perustuslailla määrättyjä merkittäviä taloudellisia ja poliittisia etuoikeuksia verrattuna kiinalaisiin ja hinduihin.
Vaikka Kuala Lumpurissa näyttää, että Chinatown on pakotettu pienelle pläntille, jota muut karttavat, Malay Mail-lehden taloussivuilta löydän totuuden: vaikka malaijeilla on valtion virat ja politiikka, niin 40% kiinalaisvähemmistö hallitsee Malesian liike-elämää 80-prosenttisesti.
Sen sijaan oudokkeja ja tavallaan muita alempana ovat 10% väestöosuudella hindut.
Korjautan kamerani (Pentax ME Super oli sen ajan laadukas filmikamera) ja näpsin kuvia kaduilta ja ihmisistä.
Hauskaa kontrastia modernista pilvenpiirtäjäkaupungista ja ihmisistä intialaisissa sareissa, kiinalaisissa takeissa ja lökäpöksyissä sekä muslimikaavuissa ja –huiveissa.
Sitten matkaani tulee säpinää ja sosiaalisuutta isolla ässällä.
Travellers Home Lodgessa huoneeseeni pelmahtaa yhtäkkiä nuori nainen tohkeissaan:
”Oletko Suomesta?” Kuultuaan nimeni hän purskahtaa riemuun:
”Oletko sinä Vaula? Minä olen aina halunnut tuntea jonkun Vaulan!!”
(Mitä ihmettä?) ”Katsos kun minun syntymäpäiväni on sinun nimipäivänäsi, sen takia.”
Täydet pisteet Sara Toivomäelle! Voiko tuota paremmin kukaan tehdä tuttavuutta ventovieraaseen ihmiseen!
Sara Toivomäki ja hänen ystävänsä Heidi Huhtamella olivat nuoria naisia vuoden pituisella maailmanympärysmatkalla.
Se oli jotain tavatonta vuonna 1992. Ei silloin ollut juurikaan matkatietoa, jonka varassa olisi uskaltanut lähteä tuommoiseen reissuun, varsinkaan köyhäilybudjetilla.
En edes minä ollut tuntenut ketään maailmanympärysmatkaajaa, saatikka nuoria suomalaisia neitokaisia reissaamassa uskaliaasti kolmannen luokan junalla pitkin Kiinaa tai vuorikiipeilemässä about Tiibetissä tai seikkailemassa salakuljetettuna thaimaalaiseen munkkiluostariin!
Suu auki kuuntelin tyttöjen kommelluksia kiimaisten pojankloppimunkkien kynsissä, kummallisia vatsatauteja ja monenmoisia selkkauksia rajanylityksissä.
Viihdyttäviä kertomuksia, jotka valoivat minuun lisää uskoa, että naisena voi aivan hyvin matkustaa Aasiassa ja nauttia siitä.
(Sara ja Heidi, lisätkää tuonne kommentteihin, mitä kaikkea jäi kertomatta!)
Eikös siitä tullut meille ratkihauska yhteinen 10 päivää Kuala Lumpurissa ja sen liepeillä.
Päädyimme erään hindulaisen perheen lempeästi kidnappaamaksi ja sitä myöten useampiin hinduhäihin, suureen uskonnolliseen itsekidutusrituaaliin, kahvi- ja kaakaoplantaaseille ynnä muuta ynnä muuta.
Seuraamme liittyi pian myös Saran ja Heidin ystävä Pirkko, joka tuli Suomesta kahden kuukauden lomalle tyttöjen kanssa.
Pirkko toi ruisleipää kuukausia ilman olleille tovereilleen ja leipien kanssa piti oikein poseerata sitten.
Niin tuli otettua yksi harvoista matkalaisten omakuvista – ei sitä kuulkaa siihen aikaan mallailtu kännykällä ’huippumalli haussa’ -asentoja Instagramiin.
Filmi oli reissaajan budjetissa kallista eikä sitä ollut tapana tuhlailla ylenmäärin omakuviin, jos paikallistakin kuvattavaa oli.
Tytöt olivat tulleet Kuala Lumpuriin ennen minua ja löytäneet jotain jännää, mitä Suomessa ei vielä silloin ollut: karaoke-baareja.
Minutkin raahattiin sellaiseen iltaa viettämään ja olihan se pienoinen ongelma meille ryysyläisille naamioida itsemme sennäköisiksi, että kehtasimme mennä Kuala Lumpurin bisnesmiesten joukkoon yökerhoon laulamaan.
Vieläkin, joka kerran kun kuulen kappaleen ”Lady in Red”, mieleeni nousee kuva Sarasta hämyisässä baarissa punaisessa hameessaan laulamassa tätä kaunista kaihoisaa kappaletta.
(Lady in Red: http://www.youtube.com/watch?v=SlJ062M1NN8
No sitten se Subramaniamin perhe ja heidän käsittämätön vieraanvaraisuutensa.
Olimme Sara, Heidi, Pirkko ja minä retkellä Batu Caves –nimisellä nähtävyydellä. Batu-luolat ovat 13 km Kuala Lumpurista kalkkikikivikalliossa olevia luolia, joiden sisällä on pyhiä hindutemppeleitä veistoksineen.
No mitäs me maalliset pyhistä niin ymmärrämme, pällistelimme niitä hetken, kun jo ehti Sam-herra iskemään kyntensä tovereihini.
Sam oli keski-ikäinen roteva, puoliksi kaljuuntunut kuorma-auton kuljettaja, enkä keksinyt yhtään järkevää syytä lähteä hänen matkaansa.
Auto oli rähjäinen, mies liian kookas, ja vaikka meitä oli monta naista, niin äkkiäkös hän ajaisi jonnekin autiolle sorakuopalle ja niin edelleen.
En ollut mikään pelokas pupu, mutta minulla oli kokemusta.
Ensinnäkin olin ollut viisi kesää TVH:lla töissä, kyllä minä kuorma-autokuskit tunsin.
Toisekseen, olin kerran liftannut läpi Euroopan erään kaverini kanssa ja joutunut erittäin epämiellyttäviin tilanteisiin vieraan auton kyydissä (se yksikin italialainen hullu urheiluautollaan, joka kaahasi yöllä 200 km tunnissa moottoritiellä, nukahteli rattiin ja yritti samaan aikaan kähmiä ja käydä kauppaa maksusta luonnossa, tuntitolkulla, HUOH! Onneksi suostui lopulta heittämään meidät moottoritien poskeen aamulla klo 4 keskellä ei-mitään).
”Mennään nyt vaan! Niin ystävällisen näköinen mies! Vaikuttaa luotettavalta.
Ja onhan meitä monta!” perustelivat toiset.
Hyvä on sitten, lähden mukaan, myönnyin.
Koko tunnin kestävän matkan (mihin ihmeeseen me ollaan oikein menossa? miksi tämä kestää?) pysyin valppaana, tarkkailin ympäristöä ja panin mieleeni maamerkkejä, jotta voisin tarvittaessa kuvailla poliisille, mikäli selviäisin hengissä raiskauksesta, että missä mahdollisesti olen. Epäluuloni oli varmaankin hyvä varotoimi, vaan tällä kertaa se osoittautui turhaksi.
Sam Subramaniam vei meidät 40 km päähän kotiinsa Klangin lähelle (en muista kylän nimeä), esitteli meille vaimonsa Chrisin, tyttärensä ja poikansa.
Melko vaatimaton, parakkimainen koti, alempaa keskiluokkaa. Hirmu sydämellinen Chris-vaimo oli ihmeeksemme ilahtunut yllätysvieraista. Pikkutyttö pyöri uteliaana väkkäränä ympärillämme.
He alkoivat touhottaa, että heillä on sukulaisten häät illalla, meidän pitää ehdottomasti tulla mukaan ja pukea sarit päälle.
Chris vei meidät vaatehuoneeseen ja alkoi valita sieltä kullekin sopivan värisiä sareja.
”Ei kai ne myy meitä orjiksi ilotaloon?” manasin ääneen samalla kun vedin lilanvärisiä vetimiä päälleni.
Pirkolle punainen, Saralle terran värinen, Heidille kultaa ja ruskeaa – Chrisillä oli pettämätön värisilmä.
Ja kaikille musta täplä otsaan naimattomuuden merkiksi. Niin mentiin hikisinä, meikittöminä, tukat likaisina ja suoraan luolasta revittyinä mitä upeimpiin hinduhäihin.
Häät pursusivat kultaa, punaista ja valkoista, valtavasti suuria kukkia ja säihkettä, palatsimaisia alttareita, kultakoruja, monimutkaisia jalkojenpesu- yms. seremonioita.
Hinduhäiden idea on, että morsian ja sulhanen viettävät päivän ikään kuin kuningasparina kultaisilla valtaistuimillaan.
Siinä istutaan ja otetaan vastaan suosionosoituksia ja aina välillä uhrataan taas, joku kävelee jonkun ympäri ja pappi mumisee siunauksiaan.
Pappi on vaatimattomasti pelkkään lannevaatteeseen pukeutunut ja käyttäytyy muutenkin kuin ’kuningasparin’ palvelija.
Sormuksia ei laiteta sormiin vaan varpaisiin.
Vuoron perään mies ja vaimo pesevät toistensa jalat uskollisuuden ja rakkauden osoituksena.
Erittäin viehättävää ja seremoniallista. Sitten kaikki saavat jonottaa onnittelemaan heitä.
Sitten otetaan paljon ryhmäkuvia. Mekin pääsimme jos vaikka minkälaisiin ryhmäkuviin onnea tuovina elementteinä.
Hinduhäitä juhlitaan käytännössä kaksi viikkoa, koska tuore aviopari asuu ensin viikon morsiamen kotona, sitten viikon sulhasen kotona, ja koko ajan tehdään virallisia vierailuja toistensa sukulaisiin.
Niin mekin pääsimme moniin häihin sen viikon aikana, Sam the Maniac (ihan rakkaudella tämä lempinimi sallittakoon) raahasi meitä paikasta toiseen kuin valtiovieraita.
Kävi ilmi, että ulkomaalaiset olivat Subramaniamin perheen harrastus. ”En voi viedä lapsiani ulkomaille, mutta voin tuoda ulkomaat heille kotiin”, Sam sanoi. Heillä olikin käynyt paljon ulkomaalaisia nuoria, albumit täynnä valokuvia ja pinkoittain postikortteja eri puolilta maailmaa.
Ja tokihan tämä harrastus palveli Samin levotonta ja alati vaihtelua kaipaavaa luonnetta. Hän sai säpinää arkeensa ja me vieraat saimme unohtumattomia elämyksiä.
Yksi unohtumattomimmista koskaan näkemistäni asioista oli Thaipusam-rituaali, itsekidutukseen ja transsiin perustuva uskonnollinen hurmostapahtuma.
Hindujen Thaipusam tai Panguni uthiram, kuten Malesiassa sanoivat, järjestetään kerran vuodessa ja se on sen verran raaka rituaali, että se on monissa maissa jo lailla kielletty.
Samin perheellä oli tapana mennä katsomaan tätä tapahtumaa, jonka toimeenpano oli vuosittain läheisessä kylässä.
Sattumalta satuimme Samin perheeseen oikeaan aikaan, niin mekin pääsimme näkemään.
Hiekka-aukiolla oli vaatimaton talontapainen. Alueella oli valtavasti ihmisiä värikkäissä pyhävaatteissaan.
Uhrauksia oli laitettu suurin määrin ja suurella vaivalla: kauniita pikku ruoka-annoksia, kukkia, mausteita, hedelmiä, riisiä.
Syrjemmällä rituaalin tulikokeeseen osallistujat olivat valmistautumassa. Siellä oli aikuisia miehiä poppamiehen hepenissä kymmeniä ongenkoukkuja upotettuna selkään ja rintaan.
Oli iso ryhmä nuoria poikia, jokaisen poskien läpi oli survottu 1,5 metriä pitkä rautainen keihäs, jota he kalusivat suussaan ja pitelivät käsillään ylhäällä.
No katsokaa kuvia: tuskallisen näköistä, eikö vain?
Kuvitelkaa pitävänne tuollaista keihästä poskienne läpi survottuna monta tuntia ja kävelevänne kulkueessa sen kanssa.
Tai kantavanne painavaa alttarihökötystä olkapäillänne samalla kun selässä ja rinnassa on 40 -60 ongenkoukkua (minä laskin ne).
Merkillisintä oli, että kukaan ei vuotanut verta.
Minulle selitettiin, että ihoa on sivelty sitruunalla ja tuhkalla, mitään kivunlievitystä ei ole käytetty.
Ennen rituaalia on kyllä paastottu viikko kaksi. Kivun tunteminen ja unohtaminen on koko rituaalin pointti: kipua tarvitaan jotta sielu puhdistuisi.
Vielä pelottavampia olivat ihmiset, jotka olivat menneet transsiin. Kokeneet pystyivät sanomaan, minkä eläimen henki oli kuhunkin transsiseen mennyt.
Yksi nainen luuli olevansa apina, ja teki aggressiivisia äkkisyöksyjä väkijoukkoon varastamaan uhrausbanaaneja. Hän kyykki ja hyppi aidon apinan näköisesti, hurja toljotus silmissään.
Yksi mies luuli olevansa kukko ja kiekui ja pörhenteli ympäriinsä aivan kuin hypnoosissa. Yksi murjotti kyykyssä ja hänen suupielissään oli vaahtoa.
Oli monia jotka tanssivat ja riehuivat ympäriinsä, silmät tyhjinä toljottaen. Kukaan ei ollut kuulemma heihin millään lailla vaikuttanut, vaan olivat itse ajaneet itsensä transsiin.
No kauanko tuollainen tila kestää? Voi kestää puoli tuntia tai useammankin tunnin, se on henkilökohtaista, minulle vastattiin.
Matkalainen kun on tarpeeksi vieraassa kulttuurissa, niin koko se elämä siellä on niin erilaista, ettei aina osaa oikein suhteuttaakaan näkemiään merkillisyyksiä. Sitä vain ajattelee, että jaaha, tällaista täällä, erilaiset on tavat.
Jos oikein häpnaadivaikutusta kaipaisi, niin kai se pitäisi tuoda tuo Thaipusam sellaisenaan Senaatintorille, syntyisikö kontrastia?
Niin hujahti kaksi elämyksen- ja ystävyydentäyteistä viikkoa Kuala Lumpurissa, kunnes tuli aika erota hyvistä matkakumppaneista.
Tytöillä oli lähtö Penangiin tapaamaan kavereita, ja minä jatkoin matkaani etelään. Tarkoitus oli mennä Singaporen kautta Sumatralle tai Jaavalle.
Siellä sankari saisi kokea vielä ihmeellisempiä seikkailuja, mutta myös kovia koettelemuksia.
***jatkuu***
text and photos copyright Vaula Norrena 1992/2013
Ketkä ovat sinun mielestäsi kadotettuja sankareita? Jos otetaan julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi, niin Matti Nykänen tietysti on, vaan onko Pekka Himanen? Onko Ilkka Kanerva, Antti Kaikkonen ym. vilppiin langenneet?
Voiko kadotettu sankari löytää uudestaan kotiin pitkän eksymisen jälkeen? Mitä muita tapoja on tehdä se kuin tulemalla uskoon?