Sankarimatka luku 20 Pakolaisuus ja häpeä

Tässä kohtaa lienee vihdoin aika puhua sankarimatkan todellisesta motiivista. Moni sankari luulee lähtevänsä seikkailunhalun siivittämänä, vaikka matkan tiedostamaton tarkoitus on jotain vallan muuta.

 Klassisissa sankaritaruissa sankari lähtee toteuttamaan uljasta tehtävää löytääkseen ikuisen elämän salaisuuden tai pelastaakseen oman yhteisönsä isosta pulasta.
Todellisuudessa, siellä rivien välissä, sankari käy kovaa taistelua ahdistusta, häpeää, kelpaamattomuutta ja kuolemanpelkoa vastaan. ”Mikä minä olen? Kelpaanko mihinkään? Minun on näytettävä itselleni, että pystyn.
Minun on otettava selvää, mistä puusta minut on veistetty. Minun on hypättävä tyhjyyteen.”

 Tuollaiseen tilanteeseen ei jouduta ihan noin vaan. Sankarille on täytynyt tapahtua jotain, että hän kokee noin suurta ahdistusta.

Monissa sankaritarinoissa sankarin on pakko lähteä pakolaiseksi, pois omalta maaltaan, koska yhteisö hylkää hänet, pitää paariana, surkimuksena, eikä anna sijaa majatalossa.
(Nelson Mandela nyt ajankohtaisimpana tulee mieleen, useimmat vapaustaistelijat ja uusien oppien julistajat Jeesuksesta Moosekseen, Galileista Leniniin.)

Tai sankari on lähtökohtaisesti yhteisössään halveksittu ja huonosti kohdeltu.
Hän voi olla orpo, lapsipuoli, ruma ankanpoikanen tai halpa-arvoisinta työtä tekevä köyhimys. Jokin sisäinen sielun voima – tai saduissa hyvä haltija – panee sankarin taistelemaan olosuhteita vastaan ja lähtemään uhkarohkealle ’matkalle’. (Saduissa esim. Tuhkimo, Kolme höyhentä, Ruma ankanpoikanen. Elokuvissa ryysyistä rikkauteen –teema).

En halua olla pateettinen, enkä tosiaankaan verrata tarinaani suuriin sankareihin – vaikka toisaalta, miksen?
Juuri sitä vartenhan sankarimyytti on joka kulttuurissa luotu: jotta ihmiset vertaisivat itseään suuriin sankareihin, ottaisivat oppia ja matkisivat heitä, jotta he kauan ja hyvin eläisivät maan päällä.

Minun sankarimatkani sai alkunsa tuollaisesta yhteisön hylkäämisestä. En sitä silloin itse niin tiedostanut, mutta voi veljet, millaisia unia näin entisestä työpaikastani!

 
Minut oli ajettu pois työpaikastani näillä sanoilla: ”Kukaan tässä talossa ei halua tehdä sinun kanssasi töitä” – Eikö kukaan? kysyin toimitusjohtajalta epäuskoisena.

”Ei kukaan”, hän vahvisti. Melkoinen täystyrmäys keski-ikäisen toimitusjohtajan nyrkistä nuoren työntekijän naamaan. Mainostoimistossa oli 42 työntekijää. Minulla oli 17 tiimikaveria, tein töitä neljässä eri tiimissä. Minulla oli enemmän tiimikavereita kuin kenelläkään muulla koko talossa – ja kukaanko näistä ei halunnut enää tehdä kanssani töitä?

Vaikka tätä oli vaikea uskoa (ja vuosia myöhemmin sain varmuuden, että asia ei tosiaankaan ollut niin, vaan aivan toisin), niin mitä vaihtoehtoja minulla tuota tuomiota vastaan oli?  
En ole koskaan ollut kovin hyvä puolustamaan itseäni. Kokosin luuni ja sanoin: Hyvä on, minä lähden.

Moni muukin työntekijä sai lähteä, ripotellen ja salavihkaa, en tiedä millä sanoilla, vaan minä kohdistin kaikki syytökset vain ja ainoastaan itseeni. Minäkin koetin lähteä salavihkaa, mutta yksi firman omistajista halusi välttämättä järjestää läksiäiset.

Siinä sitten istuin brasilialaisessa ravintoassa häränhäntäkeittoa syöden ja katsellen kymmeniä nauravia työkavereitani hämmentyneenä.

Kaikkiko nämä olivat todistaneet minua vastaan? Kaikkiko? Miksi he sitten tulivat kaveeraamaan kanssani tänne?

Erittäin outo tunne istua siellä juhlittuna uhrilampaana ja olla että ’ei tässä mitään’. Enkä voinut kysyä heiltä, koska tiesin, ettei suoraan kysyessä useinkaan saa totuutta. 
Jos haluaa tietää totuuden ihmisistä, on vain katseltava heidän käyttäytymistään tarpeeksi monta vuotta.

 Ja lähdin, tietämättömänä, valtaisaa häpeää kantaen.

Vuosi oli 1991, Suomi pahassa lamassa, silti työpaikan menettäminen oli suurin häpeä minkä ihminen saattoi elämässään kohdata.
Siihen aikaan ei sellaisesta puhuttu: työttömät olivat kaapissa ja häpesivät hiljaa.
Vasta vuonna 1994, noin 250.000 menetettyä työpaikkaa myöhemmin, kehdattiin Hesarissa ensimmäisen kerran käyttää sanamuotoa ’oli irtisanottu työstään’.

Lähdin pitkälle matkalle osittain, koska en tiennyt mihin enää ryhtyä elämässäni. ”Kukaan ei halua tehdä töitä sinun kanssasi.”
Minne siis voisin mennä ja mitä tehdä? Lähden kokonaan pois.

Yogyakartassa varsinkin, kun olin kovin kipeänä siitä ameebasta tms. jonka sain saastuneesta vedestä Jakartassa, minulla oli aikaa pohtia asioita ja analysoida niitä näkemiäni unianikin.
Näin jatkuvasti unia, joissa tein valtavasti ruokaa entisessä työpaikassani.

En ole koskaan ollut ruoanlaittaja, mutta näissä unissa keitin spagettia ja paistoin lettuja järjettömät kasat ja olin koko ajan huolissani, riittääkö ruoka.
Arveletteko, että unissa oli kyse rahasta?  Ei, unisymboliikka sanoo, että ruoassa on aina kyse rakkaudesta.

 
Olinko unissani huolissani, että mikään määrä rakkauttani ei heille riittäisi?
Angstisia painajaisia, kuinka mikään määrä ei työelämälle riitä? (Olinhan jo kahtena edellisenä vuonna tehnyt kumpanakin 3-4 kuukauden verran ylitöitä, keskimäärin 9,25 tuntia laskutettavaa työtä joka jumalan päivä –  ilman ylityökorvauksia.)

Minulla oli toinenkin iso elämän kysymys ratkaistavana, päivittäisten pienten kieli-, terveys-, tekemis- ja ravinto-ongelmien lisäksi.
Rakkaus. Olihan sekin loppunut, pettänyt, vetänyt maton alta juuri kun sitä vähiten osasi odottaa.
Se onkin klassinen teema, minkä vuoksi sankarit suistuvat raiteiltaan, lähtevät epätoivoisina hortoilemaan erämaihin, vaaroja uhmaten, kuolemaa kutsuen, kun millään ei ole enää mitään väliä.

Kaksinkertaisesti hylättynä ja paariaksi julistettuna vaelsin siis pitkin Aasiaa kuin kerjäläismunkki, askeesissa mietiskellen ja vähillä rahoillani vaatimattomia särpimiä henkeni pitimiksi hankkien.
Tämä on mainio vitsi ja kuitenkaan se ei ole sitä.
Sillä juuri päivittäiset pienet vaivat pitävät sankarin kiinni elämässä epätoivoisenakin. Kun huomio on kohdistettava siihen, mistä saada ruokaa ja mistä yösija, elämä on konkreettista ja murheet sen ruoan ja yösijan kokoisia.

Sankarin suhteellisuudentaju kasvaa, kun hän näkee ympärillään omaa kurjuuttaan paljon suurempaa kurjuutta (kuin toki myös suurempaa loistoa).
Sankarin elämän ymmärrys kasvaa, kun hän kuulee uskomattomia elämänkohtaloita.

Oma häpeä menettää merkitystään, kun näkee, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
Se ei ole asema, maine tai  kunnia. Vaan se on tapa, miten kohtaat ja kohtelet toista ihmistä. Inhimillisyys, osanotto, jalous, jakaminen.

 Kun katseet kohtaavat kahden toisilleen tuiki tuntemattoman välillä, vaikka suomalaisen mainonnansuunnittelijan ja sumatralaisen alkuasukkaan välillä, ja siinä katseessa syntyy ymmärrystä ja jakamista, ei elämässä millään muulla ole oikeasti väliä.

Sankari oppii merkillisiltä apureilta matkansa varrella, niiltä kummallisilta ukkeleilta ja akkeleilta, joiden höperehtimestä ei aina niin selvää saa, mutta joka myöhemmin osoittautuu kullan arvoiseksi. Niin hengen kuin ruumiin asioissa.

Oranssihaalarinen Pete Loud kulki maasta toiseen kävellen, koska oli jättänyt (menettänyt?) työnsä. Hän neuvoi, ettei saa juoda ’keitettyä vettä’ Indonesiassa ja että Yogyakartassa kannattaa asua Delta Home Stayssa.

Ja vaikka hän ei tätä neuvonut, niin häntä katsomalla opin itselleni tärkeimmän matkani läksyn: minä en halua olla yksinäinen seikkailija lopun elämääni.

Siinä sitä sitten oltiin, pattitilanteessa. Minut oli ajettu yhteisöstä, ja olin lähtenyt yhteisöstä, vaan en ihan ilmankaan yhteisöä voinut elää. Minut oli jätetty rakkaussuhteesta, ja olin myös kieltäytynyt rakkaussuhteesta, mutta en ilman rakkauttakaan pitkän päälle halunnut elää.

Näitä asioita selvittämään minä oikeasti olin matkaan lähtenyt, enkä pelkän seikkailunhalun takia.

copyright text and photos Vaula Norrena 1992/ 2013