Polttelisi jo pian päästä kirjoittamaan sankarimatkan pahimmasta kohdasta, ’kuolemasta’ .
Käännekohdasta, kykloopin luolasta, jossa sankari joutuu kohtaamaan pahimmat pelkonsa, joutuu taistelemaan suurimman taistelunsa, häviämään ja ’kuolemaan’.
Ja sen jälkeen kuin ihmeen kaupalla selviytymään, nyt muuttuneena, itsensä ja voimansa paremmin tuntevana sankarina.
Nyt vain on niin, että matkani oli puolen vuoden mittainen, ja tuonne kykloopin luolaan jouduin vasta Yangshuossa, Kiinassa, luvussa 31 tätä blogia (ks. Sankarimatkan kartta) .
Joten pysytään maallisissa seikkailuissa toistaiseksi.
Sen jälkeen, kun sanoin hyvästit Heidille, Saralle ja Pirkolle Kuala Lumpurissa, otin bussin Singaporeen järjestelläkseni Indonesiaan menoani.
Singaporessa palvelut toimivat hyvin englanniksi, joten pystyin hankkimaan tietoa ja suunnittelemaan matkaani paremmin.
Päätin hankkiutua rajan yli Tanjung Pinangissa ja jatkaa sieltä jokilaivalla Sumatran Pekanbaruun ja edelleen Bukittinggin vuoristopikkukaupunkiin.
Tanjung Pinangissa Indonesian puolella kaikki muuttui taas heti vaikeaksi.
Sataman eri tiskeiltä ei millään meinannut saada tolkkua, tuleeko laivaa ja mikä laiva tulee, mitä lippu maksaa ja miten koko siirtyminen Sumatralle olisi mahdollista.
Pitkällisten selvittelyjen jälkeen päätän valita repputuristille edullisimman vaihtoehdon M/S Johnsonin, jonka ’kansipaikka’ Pekanbaruun maksaa 15.000 rupiaa, kun alhaalla ’hytissä’ istuminen maksaisi 20.000 rupiaa.
Arvelen, että hirmu helteessä sisällä voi olla tuskallisempaa kuin ulkona, kyseessä on kuitenkin n. 20 tunnin matka.
Johnson on infotaulun valokuvassa asiallisen ja hienon näköinen laiva.
Sen sijaan se reikäinen ja ruosteinen purtilo, joka lopulta tuodaan satamaan, on hengenvaarallisen näköinen ja sitä paitsi puoliksi upoksissa tyhjänäkin, kiva!
Lisäksi Johnson on hirmu pieni, paljon pienempi kuin valokuvassa, vaan ei voi mitään: katolle on kiivettävä, kun kerran kansipaikan ostit.
(Onneksi en tiedä, että näitä uposkeleekin aina välillä, sen saan lukea vasta palattuani kotiin Hesarista: ”247 ihmistä kuoli Sumatralla, kun jokilaiva upposi”)
Kansipaikka tarkoittaakin siis laivan katolla laittomasti matkustamista. 2,5 m x 6 m kokoiselle kuperalle pinnalle on asettunut noin 30 henkeä miten kuten kukakin mahtuu.
Matkapäiväkirjani – jota en aikoinaan kirjoittanut julkistettavaksi, vaan itseäni varten – raportoi tuosta ”ruttolaivamatkasta” näin:
”Lähtöä yritetään 3-4 kertaa, odotellaan laivalla, käydään välillä satamassa näyttämässä ettei muka ole ketään kannella, meinataan jo ajaa kansipaikkalaiset rantsuun, mutta ilmeisesti lahjuksilla päästään matkaan.
”Tunnin puksutuksen jälkeen tulee harmaa rannikkovartioston alus ja käännyttää meidät takaisin. Ilmeisesti yövymme Tanjung Pinangissa. Ei sittenkään, vaan rannikkovartiosto halusi ”tarkastaa lastin”.
Tunnin sähläilyn ja ilmeisten hyvitysmaksujen hymyilyttäminä poliisit päästävät meidät menemään.
”Botski on sanoinkuvaamaton. Laivan katon reunaa kiertää vain 20 cm korkeudella ohut ruostunut putki, jonka on tarkoitus pidellä tätä ylilastia paskaisella katolla.
”Paikalliset tunkevat kylkeen koko ajan joka puolelta ja tuijottavat sekä kurkkivat häpeilemättä olan yli mitä kirjoitan.
”En osaa kehittää itselleni reviiriä enkä näköjään oikein edes puolustaa tätä perseenkokoista plänttiä jolla istun.
”En uskalla mennä vessaan alas, koska pelkään että putoan jokikrokotiilien ateriaksi. Pidättelen ja lakkaan juomasta, no ei minulla paljoa vettä olekaan.
”erikkalainen tyttö (Sydney) kirjoittaa kirjeitä tyypilliseen tehokkaaseen tapaan, ruotsalaiset jätkät mutustelevat ja lukevat kirjoja, indonesialaiset miehet juhlivat ja juovat lämmintä Carlsbergiä, joka ei kelpaa ruåttalaisille.
”Aina kun siirryn sentin kauemmas, tulee indoukko (vanhakin vielä!) perässä, nyt se on jo valloittanut matkakassini, polvet ja kädet kassini päällä.
”En halua olla tehokas ja opetella kieltä tai tutkia Wheelerin raamattua. Kundien matkamankasta riehuva Johny B. Goode kyllä piristää! ”
http://www.youtube.com/watch?v=AEq62iQo0eU
”27.3.1992 perjantai Ruttolaivalla. Yö oli tähtisumuisen kaunis, mutta vaivalloinen.
”Äijien hipaisujen takia tunsin oloni epämukavaksi.
”Pienten torkkujen välissä tuijottelin tähtiin ja ajattelin, kuinka tyytyväinen olen, että olen täällä enkä esim. kotona. Mietin myös ystäväni Mennan riimuennustusta: kuinka olin saanut vuoden aikana joka kerta tyhjän riimun, kuoleman riimun.
”Kolme kertaa oli koetettu neljän kuukauden välein ja joka kerta olin poiminut pussista tyhjän riimun.
Kolkkoa, vaikka tyhjä riimu voi tarkoittaa muutakin kuin kuolemaa. Voi tarkoittaa kaiken loppua, tyhjyyttä, epätoivoa jne. ilman kuolemaa. Seuraleikkihän se on, vaan silti outoa.
”Yöllä mietin myös pääni puhki, miten paperihattu tehdään tätä polttavaa päivää varten. Aamulla teinkin hatun ja kömmin pissalle 12 tunnin kovan pidättelyn jälkeen.
”Jonkin ajan kuluttua väänsimme leirin batiikeista, kumirenksuista, narunpätkistä.
Messissä amerikkalainen Sydney ja englantilaiset Dave ja Richard. Naapurileirissä svedut ja takana indot. Varsinainen refugee camp.
En malttanutkaan olla jouten, vaan opiskelin Indonesian poliittista järjestelmää. Pelasimme korttia ja juttelimme. Säännöstelen juomista ankarasti, ettei tarttisi taas urheilla alas vessaan, kun se on miltei hengenvaarallista.
On arvailujen varassa, kauanko matka vielä kestää.
Toiset sanovat 24 tuntia, toiset että 48.
”28.3.1992 lauantai, Bukittinggi.
Tulimme perille Pekanbaruun 06.00 aamulla epätodellisen hiljaisen, lipuvan viidakkojokimatkan jälkeen. Laivamatka kesti 40 tuntia, ilman ruokaa ja jokseenkin ilman juomaakin.
”Pysähdys parin hökkelin kylässä, laivan alkeellinen wc- ym. meininki, polttava kuumuus, paikallaan olo ja hiki, hiljaiset epätodelliset tähtitaivasyöt, oudot aavelaivat ohikulkien, pienet valot toisinaan rannalla, tulikärpäset, öljytankit yms. tekivät matkasta ikimuistettavan.
Perillä jouduimme lopen uupuneena isona jenginä (10 ulkomaalaista) tietysti huijarin koukkuun, maksoimme pelkkää väsymystämme. Tulimme Bukittinggiin noin kuuden tunnin bussimatkan jälkeen klo 14 iltapäivällä.
Vihdoin viiden aikaan ensimmäinen ateria kolmeen päivään. Jääkylmä suihku ja parin tunnin unet päälle ja olo on tosi onnellinen!
”Bussissa jo tuli hauska olo, kun likaisena syömättömänä nukkumattomana raakkina istui ahtaasti ja tuijotti lasittunein silmin uskomatonta rotkoviidakkomaisemaa, ja yhtäkkiä kuski pani älyttömän rautalankarokkimusan päälle ja minidiskovalot välkkymään. Yhdistelmä oli kerrassaan hilpeä.
Bussimatkallakin pysähdytään maksamaan lahjuksia poliisille, ehkäpä bussimme ei omaa virallista liikennöintilupaa vai mistä lienee kysymys. Ruttolaivalla ainakin pelkästään laittomat kansimatkustajat toivat liikennöitsijälle 450.000 rupiaa puhdasta, joten kai siitä vähän riitti viranomaisillekin.
” Sumatra on niin vehreä, kukkulainen, korkea ja maalainen, ihanan tuttu kesäsuon tuoksu vallitsee.
”Hökkelit muistuttavat Malesian itärannikkoa, joskin täällä on paljon köyhempää, ihmiset ujompia ja lapset jopa alastomia. Bukittinggissä, kaupungissa taas on sama aggressiivinen huijausmeininki, ilmeisesti on opeteltava kieltä ja vähän äkkiä.
Kaupunki on 940 metriä merenpinnan yläpuolella, joten ilmasto on ihastuttavan freessi viikkojen hikoilun jälkeen. (Myös vesi suihkussa on lähteenkylmää, HRRR!)
Kaupungissa on useita pikku ravintoloita, jotka ovat erikoistuneet palvelemaan reppumatkalaisia spagetteineen, perunoineen, pirtelöineen, pannukakkuineen, oluineen – joita kaikkia nautimmekin hyvillä mielin. Kasvisruoat kuten ”Green Peace with Meat” saavat hymyn matkalaisen huulille.
Sitä paitsi: olen ensimmäistä kertaa elämässäni päiväntasaajan tällä puolen!”
Elämä hymyilee muutenkin, kun on taas matkakavereita (Sydney).
Matkakaveri saa minut yllytettyä sellaiseenkin, mihin tuskin ryhtyisin ihan yksin: vähillä tiedoilla viikon viidakkovaellukselle Siberutin saarelle entisten ihmissyöjäheimojen pariin…
P.S. tietääkö kukaan, vieläkö nuo onnettomat jokipurtilot tekevät vaivalloisia reissujaan Malesian Tanjung Pinangin ja Sumatran Pekanbarun välillä?
text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/ 2013
