Niin lähtee Moskova-Helsinki-pikajuna asemalta. Minua jännittää kovasti jo nyt. Enää vuorokausi ja olen takaisin kotona.
Toisaalta katselen ikkunasta ulos kauhunsekaisin tuntein. Onko Suomessakin tuollaista, mietin huolissani: rämettynyttä metsää, rähjäisiä kyliä, rumia, saastuneita kaupunkeja, välinpitämättömiä ihmisiä?
Ihan hyvin voi olla, onhan kaikki jo nyt niin samannäköistä kuin Suomessa. Mitä lähemmäs Karjalaa saavumme, sitä enemmän minua alkaa pelottaa.
Tiedättekö, sellainen mykkä kylmä pelko sydänalassa, ettei voi oikein tehdä mitään, odottaa vaan. Onkohan Suomessakin näin rumaa ja toivotonta!? Ihan totta, en voi muistaa, olen ollut niin kauan niin erinäköisissä maissa ja maisemissa.
Koetan tappaa aikaa hölisemällä niitä näitä Per-Olofin kanssa ravintolavaunussa. Piirrän hänelle Helsingin kartan ja neuvon paikkoja ja tekemistä. Koetan esittää, että kaikki hyvin.
Lasken tunteja rajalle, vielä 8 tuntia, vielä kuusi, jännitys lisääntyy kuin lapsena syntymäpäivien alla.
Nimenomaan niin kuin minun syntymäpäivien, joista en koskaan voinut tietää, muistaako tänä vuonna kukaan, saanko lahjaa ollenkaan ja onko lahja mistään kotoisin vai vaan joku hätäpäissään torilta ostettu kumiorava. Joskus sain lahjan, joskus en. Miten nyt äiti sattui muistamaan.
Samalla tavalla jännittyneenä odotan nyt junan tuloa Vaalimaan rajalle. En pysty nukkumaan, makaan pimeässä makuupaikallani ja odotan ja jännitän. Kello on kaksi yöllä. Vielä pari tuntia. Kääntyilen lavitsalla. Välillä kurkistan ikkunasta ulos. Ei näy mitään.
Huoli kasvaa painavammaksi. Mitä jos Suomessakin on näin ankeaa. Kello tulee neljä, aamu alkaa sarastaa. Juna hiljentää, tullaanko jo rajalle? Vaalimaa! lukee kyltissä.
Ja tuolla puolen, ei voi olla totta! Ruoho on kirjaimellisesti vihreämpää Suomen puolella, ihmeellistä!
Ja tuolla on punamultainen tupa, eikä yhtään maalaamatonta taloa näköpiirissä. Mikä suunnaton helpotus! Suomi on sittenkin hyvinvoiva, turvallinen, rauhaisa, kaunis maa.
En osaa edes kuvailla helpotuksen suuruutta. Olen kotimaassani, olen turvassa, kaikki on täällä hyvin, kaikki onkin yhtäkkiä tuttua ja omaa. Ei yhtään huolta, ei murhetta, ei ongelmaa! Kaikki ihan vain hyvin.
Enkä malta enää torkahtaakaan, kun silmät kiiluen tuijotan kotimaani kaunista luontoa. Vielä kolme tuntia Kouvolaan. Sen luotan nyt muistavani, lapsuuteni vanha kotikaupunki , mainiota palata ensiksi sinne.
Vaan on se outo Kouvolakin. Niin pieni! Niin hiljainen, kuin kuollut suorastaan. Muutama hassu auto ja ihminen siellä täällä.
Talot pieniä ja niiden välissä oudon paljon tilaa. Ilmakin on jotenkin kylmän näköinen, vaikka ei nyt ole kylmä, nyt on kuudes elokuuta, kesä pitäisi olla vielä.
Isä ja äiti ovat hirmu huojentuneita, kun saavat tyttären elävänä takaisin. Kerron matkajuttuja, mutta päällisin puolin vain. Tuntuu viisaammalta esittää huoletonta ja vähätellä harmeja. Parempi kun he eivät tiedä niin paljon, anekdoottitasolla vaan.
Kotikin näyttää ihan kummalliselta, mittasuhteet, huonekalut, kaikki. Sähkövalo on kumman keltaista. Huoneet ja huonekalut isompia kuin mihin olen aikoihin tottunut.
Ja täällä tulee lämmintä vettä! Suoraan hanasta! Ja hanavettä voi kylmänä juodakin, hyvänen aika. Kylpyammekin on, ja sauna, voi mitä ylellisyyttä kerta kaikkiaan!
Tämä on koti, jossa asuin 10-vuotiaasta 18-vuotiaaseen.
Se on aivan samanlainen kuin ennen. Vain minä olen muuttunut. Mutta NIIN tyytyväinen, että saan olla täällä taas.
Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen tunnen, että saan nukkua rauhassa, syödä turvallisesti mitä tahansa ja saan myös olla yrittämättä yhtään mitään.
Nyt vasta alan tajuta, miten vähän olen moneen kuukauteen nukkunut, miten paljon valpastellut ja tarkkaillut, miten paljon sairastanut ja miten sattumanvaraisesti syönyt.
Tämä Kouvolan säännöllisyys ja turvallisuus on itse asiassa erittäin outoa! Voivatko jotkut elää näin jatkuvasti? Ihme juttu.
Vaan ei auta jäädä laakereille lepäämään. Muutaman päivän päästä minulla on jo hinku Helsinkiin. Siellä on koko elämä hujan hajan, pitää päästä järjestelemään.
10. elokuuta 1992 saavun Helsinkiin. Ystäväni Katariina Häkkä on luvannut hätämajoittaa minut hetkeksi, ennen kuin löydän jonkun kämpän. Hyvät ystäväni kokoontuvat tervetuliais-illanviettoon Katariinan Caloniuksenkadun asuntoon.
En tätä itse muista, enkä mieluusti jälkikäteenkään tunnusta, mutta ystäväni vannovat, että tapahtui seuraavaa. Tulin sisään, heitin repun lattialle, halattiin kaikki toisiamme, istahdin keittiön pöydän ääreen ja noin kolmantena lauseenani sanoin ”Hohhoijaa, nyt mä kyllä voisin olla valmis asettumaan aloilleni ja perustamaan perheen.”
Jolloin kaikki purskahtivat hillittömään nauruun: ”Sinäkö! Et varmasti ikinä!”
Yhtä lailla kummissani katson nyt 21 vuoden takaisia matkapäiväkirjojani, joissa lukee selvällä suomen kielellä, muiden matkalistojen lomassa pariinkin otteeseen: ”Perhe. Puutalo olisi kiva. Iso piha, ränsistynyt kasvimaa. Juurevaa elämää. Lasten kanssa kotona ainakin ekat viisi vuotta. Teen töitä sen verran kuin huvittaa, omilla ehdoillani. Oma työhuone yläkerrassa. Mies menee ja tulee, mutta osallistuukin. Eläimiäkin on.”
Vannon, että en muistanut enkä ajatellut näistä riviäkään koskaan sen koommin – ja silti nuo kaikki ovat toteutuneet vuosien varrella ihan itsekseen. Alitajunta on kumma kapine.
No mutta. Nyt ollaan vasta Töölössä, ällistellään ”Jäämeren kylmää” elokuista Töölönlahtea , hitaita ja hyvin käyttäytyviä autoja, autioita katuja ja verkkaisia, harvoja, totisia ja puhumattomia ihmisiä.
Katariina innostaa: ”Lähde huomenna minun kanssani Maikkarin Ostoskanavan avajaisiin! Tapaat alan ihmisiä ja pääset taas geimeihin mukaan.”
”Okei, voin minä tullakin.” Enpä arvaa, että siitä muodostuu samanlainen kulttuurishokki kuin minkä koin palatessani Siberutin alkuasukaskylistä takaisin sivistyksen pariin.
”Mahtava uusi Ostoskanava! Fantastinen mahdollisuus ostaa tavaraa tilaamalla suoraan TV:stä! Ainoana Suomessa MTV:llä! Brändäys, tuotelanseeraus, brändinlaajennukset, modernit jakelutiet, markkinaosuus, markkinajohtajat ja haastajat, pläp pläp pläp.”
Tuijotan typertyneenä porukkaa, joka on herännyt klo 6.30 aamulla, laittautunut tiukkaan jakkupukuun ja täyteen tällinkiin, pannut korkokengät jalkaansa, ottanut salkkunsa, esitteensä ja käyntikorttinsa ja rientänyt työhön liittyvään tilaisuuteen MTV:n toimitaloon.
Täällä ne nyt tärkeinä, vakavina ja innoissaan puhuvat veitsisarjojen, jumppavälineiden ja laihdutustuotteiden markkinoinnin valtavista, suunnattomista tulevaisuuden myyntimahdollisuuksista.
Minua alkaa naurattaa ihan hillittömästi, en pysty estämään. Yskin hysteerisenä hihaani ja karkaan välillä vessaan nauramaan.
Ei oo todellista!!! Olenko minä ihan todella täällä!? Onko tämä joku normaali paikka suomalaiselle ihmiselle ja onko jokaisen työssäkäyvän näyteltävä tällaista absurdia Beckettiä päivittäin!? Voi Herranen Aika!
Ihanko nuo vakavissaan – ettei tämä sittenkin olisi joku hauska nykytaiteellinen performanssi?
Voi luoja! Ja niin kuin minä matkallani suunnittelin hienoja työmahdollisuuksia mainosalalla! Ei herranen aika, en mitenkään pysty tuollaiseen kekkulointiin ja esittämiseen päivästä toiseen.
Voi hyvät hyssykät! Mitä minusta nyt voi tulla!?
Yritän jutella ihmisten kanssa niitä näitä mahdollisimman niukasti ja neutraalisti. Pelkään koko ajan että pokkani pettää. Olen myös aidosti hämilläni. Tällaistako teatteria se olikin? Taidan olla aidosti vieraantunut.
Nyt minä vasta tyhjän päällä olenkin. Mitä helvettiä minä sitten teen työkseni, jos en enää pysty mainoskekkulointiin?
Näin sankari voi joutua pahaan kiipeliin vielä senkin jälkeen, kun hän on jo selviytynyt kuolemantesteistä ja palannut turvallisesti takaisin kotiin.
Tämä on tyypillinen sankarin ongelma.
Hän on matkallaan kokenut niin paljon, oppinut ihmisestä ja maailmasta, että palatessaan hänestä on vaarassa tulla kyyninen.
Jo senkin takia, että hän näkee kaiken nyt uudessa valossa.
Olisi jo aika kaivaa se elämän eliksiiri, aarrepullo povitaskusta?
Vaan eihän tuo onneton sankari tajua, että hänellä sellaista onkaan.
Mitenkähän tässä vielä käy? (….jatkuu…)
text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/2013
