Sankari on matkallaan pohjimmiltaan yksin, silloinkin kun hänellä on joukko ystäviä ympärillään.
Se on sankarimatkan juoni: ihminen joutuu kohtaamaan omat kynnyskysymyksensä ja luonteensa testit lopulta yksin.
Sankarimatkan kaavaan kuuluu sekin, että kaikki ystävät eivät ole tosiystäviä.
Joskus sankaria petetään. Sitä sankari ei tietenkään voi aavistaa, hänhän elää vain jännittävää seikkailua päivästä toiseen.
Petos, josta nyt kerron, on ehkä vähäpätöinen.
Kuitenkin sillä oli siellä ja silloin suuri merkitys – koska se pakotti tämän sankarin pohtimaan myös itseään ja omaa luonnettaan.
Olemme matkanneet Sydneyn kanssa yhdessä Tanjung Pinangin laivalta saakka, lähes kolme viikkoa. Olemme kärsineet janoa ruttolaivalla ja rämpineet viidakossa. Olemme jakaneet majatalon huoneen ja sen kustannukset.
Olemme sopineet yhteisistä tekemisistä ilman velvoitteita kumpaankaan suuntaan. Olemme olleet toisillemme jouhevaa matkaseuraa, juuri työtoverimaisten väliemme johdosta.
Ei lainkaan kinastelua, koska emme ole niin läheisiä. Vain rentoa yhdessäoloa, ja jonkinlaista turvaa toisistamme vieraalla maaperällä.
Meninjaun viikkomme lähestyy loppuaan.
Meidän on tarkoitus pian palata Bukittinggiin, josta Sydneyn matka jatkuu pohjoiseen, minä taas haluan etelään, Jaavalle.
Eräänä päivänä Sydney kysyy, paljonko minulla on rahaa mukana.
Sanon että 200.00 rupiaa.
Hän että hänellä noin 160.000 ja loput matkashekkeinä, joita täällä on vaikea lunastaa. Beach Housessa olemme koko ajan syöneet piikkiin, emmekä tiedä millainen loppulaskumme tulee olemaan.
Arvelen, että meidän pitää varmaan alkaa vähän säännöstellä syömisiämme, että rahamme yhteensä riittävät.
Sienilauantain jälkeisenä päivänä lorvailemme Beach Housen pihalla aurinkoa ottaen. Jossain vaiheessa sanon Sydneylle, että nyt kyllä reipastun ja menen suihkuun.
Ollessani suihkussa kuulen, kuinka joku tulee huoneeseemme ja rapistelee siellä jotain. Kun tulen pois suihkusta, huoneessa ei ole ketään. Mutta repun pohjalla olevasta lompakostani on hävinnyt 30.000 rupiaa!
Olen kiihtynyt ja ymmälläni.
Sama asia tapahtui minulle Windmillsissä Kota Barussa, mutta silloin hävinnyt summa oli pieni, vain 10 dollaria, ja vaikka se loukkasi turvallisuudentunnettani siellä melkoisesti, en tehnyt asialle silloin mitään.
Liian pieni summa ja liian suuri seuraamus mahdolliselle varkaalle, parempi pitää itsensä erossa sotkusta, ajattelin silloin. Ja kohtahan olen lähdössä.
Mutta nyt kyseessä on isompi summa, ja luotettavampi majatalo. En voi kuvitella, että kukaan työntekijöistä tai vieraista on voinut tulla huoneeseen ja penkoa repustani rahaa.
Siinä hetkessä olen syvästi järkyttynyt. Summa 30.000 rupiaa on paljon Indonesiassa, sillä maksaa kahden jaetussa huoneessa hyvinkin 5-7 yön majoittumiset. Reppumatkailijoiden maailmassa raha on muutenkin iso asia, koska kellään ei ole sitä liikaa ja kaikki koettavat koko ajan tulla toimeen mahdollisimman vähällä, jotta rahat riittäisivät pidempään. Kyse on tietysti varsinkin myös perusturvallisuudesta – että keskellä kirkasta päivää minulle voidaan tehdä näin.
Pian Sydney tulee huoneeseen, kerron hänelle heti, että nyt meidän pitää pitää tarkempi huoli rahoistamme, emmekä voi mennä yksin suihkuun, koska kun äsken niin tein, huoneeseen tuli joku ja vei minulta rahaa.
Ai jaa, hän sanoo, eikä paljon muuta, pian hän tekee asiaa ulos.
En tiedä mitä ajatella. En voi tietää, oliko se hän, vaikka en ymmärrä kuka muukaan se olisi voinut olla.
Ja minun on joka tapauksessa matkustettava hänen kanssaan Bukittinggiin asti, enkä halua tästä nyt yhtään mitään showta muutenkaan.
Olen kuitenkin syvästi loukattu ja mielessäni kiihtynyt.
Näin jälkeenpäin ymmärrän, että siinä loukkaantumisessa oli pohjalla ne muutkin viimeaikaiset kerrat, kun minut oli kipeästi petetty.
(Työpaikassa oli edellytetty tekemään töitä kuin eläin vuositolkulla, ilman ylityökorvauksia, ja sitten oli noin vain irtisanottu ilman edes irtisanomisajan palkkaa.
Rakkaussuhteessa minua oli petetty sinne tänne pitkin matkaa ilman että hölmö ymmärsin edes epäillä. Ja raha-asioissa minua oli aina ollut helppo vedättää)
Alan siinä sitten miettiä, mikä helvetti minussa on vikana, että vedän puoleeni tällaista käytöstä. Ja miksen osaa puolustautua? Miksi en taistele, kun itsestäni on kysymys, kun kuitenkin niin monen muun puolesta olen taistellut? Miksi nielen mitä vaan ja poistun paikalta vähin äänin?
Jos olisin siinä paikassa ymmärtänyt sen, mitä nyt ymmärrän, olisin muistanut, että niinhän minut oli aina kasvatettu. Tapahtui minulle mitä tahansa, aina se oli oma vikani.
’Jos minua isot tytöt kiusasivat Ruskeintiellä’, äiti huusi, niin se oli minun, nelivuotiaan, ’oma vika, miksi et puolusta itseäsi!?’
Enkä minä mitenkään osannut, niin paljon isompia vastaan. Ja tunsin jo silloin suurta syyllisyyttä paitsi siitä, että minua kiusattiin, myös siitä että en osannut puolustautua sitä vastaan.
No ei se sentään yhtä dramaattista 30.000 rupian menettäminen ollut.
Mietin kuitenkin myös sitä, miksi hän ei pyytänyt minulta rahaa lainaksi? Eikö hän voinut? Olinko liian etäinen? Vai eikö hän voinut jonkun oman syynsä takia? Ja oliko se lopulta hän?
Kuitenkin yksi asia muuttui tuon jälkeen. Minä lakkasin tilaamasta banaanipannukakkuja, mutta Sydney alkoi syödä koko rahan edestä. Hän tilaili suruttomasti sitä sun tätä, hänellä ei ollutkaan enää rahaongelmaa.
Kun meille tuli maanantaina aika lähteä Meninjausta ja maksaa lasku, saimme itse tehdä laskelmat sen mukaan, mitä keittiön ruutuvihkoon oli syömisistämme merkitty.
Laskin oman laskuni ja sain loppusummaksi 168.000 rupiaa. Sitten katsoin, kun Sydney laski omat, reippaasti enemmät syömisensä (näinhän sen vihkostakin) ja sai loppusummaksi vain 164.000 rupiaa. Jaaha, hän tienasi sillä heti yhden lisäyöpymisen, ajattelin pienessä reppumatkailijan sielussani silloin.
Joka tapauksessa päätin, etten pilaa elämääni mokomalla asialla, vaan jatkan sovussa ja reiluilla fiiliksillä Sydneyn kanssa Bukittinggiin ja mitä siellä vielä teemmekään, ennen kuin tiemme eroavat.
Niin sanoimme hei-heit Beach Houselle ja lähdimme liftaamaan Bukittinggiin, meillä kun ei ollut käteistä niin paljoa, että olisimme tienneet riittääkö se bussiin.
*** jatkuu Bukittinggissä ***
copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/ 2013
