13.4.1992. Liftireissu Meninjausta Bukittinggiin opetti taas jotain tästä kulttuurista.
Siinä kaksi pitkänhuiskeaa (täkäläisessä mittakaavassa) länsimaista blondia sortseineen peukalo pystyssä tienposkessa.
Kaksi indonesialaista äijää pysähtyy rämähtäneellä pick-upillaan. Ai ettäkö etupenkille? Me kaikki neljäkö? Mitäköhän tästä tulee, mietin hieman epäluuloisena.
Sydney vain virnuilee vieressäni innoissaan, jee liftataan!
Eihän hän tiedä, että minulla on ollut hyvinkin epämiellyttäviä liftikokemuksia Euroopassa, ja nyt minut tuupitaan kuskin viereen niin ahtaaseen tilaan, että vaihdetanko ei mahdu minnekään muualle kuin jalkojen väliin. Mielenkiintoista.
Vaan täytyy sanoa, että tästä tulee ikimuistoinen elämys.
Miten voivatkaan kaikki fiksuimmatkin säädyllisyys- ja kohteliaisuussäädökset toteutua, vaikka istumme survoksissa, vaihdetanko jalkojeni välissä?
Kyllä vaan voivat, kun kuski on indonesialainen. Hän osaa asettaa liikkeensä ja toimintansa niin hienovaraisiksi, että koko kahden tunnin matkan aikana en tunne kertaakaan pienintäkään hipaisua tai kiusallista vihjailua.
Ihmeellistä! Tämä ei kyllä onnistuisi kömpelöiltä länsimaalaisilta, ihastelen jälkeenpäin.
Takaisin Bukittinggissä. Kuinka pelottavalta ja aggressiiviselta se ensi kerralla tuntuikaan huutavine ja päällekäyvine yöpaikanmyyjineen, kun nääntyneinä ja nukkumattomina Pekanbarun ruttolaivareissulta perille pääsimme – ja kuinka suloiselta, lempeältä ja tutulta nyt, melkein kuin kotikaupunkiin palaisi.
Ihmiset hymyilevät ja tunnistavat meidät eikä kukaan käy kimppuun, olemme kuin kaupungin vakiokalustoa.
Majoitumme vanhaan tuttuun rähjään, nakkaamme reput nurkkaan ja lähdemme markkinoille.
Imemme itseemme kaupungin hyörinää.
Tuossa suutari korjaa kenkiä, tuossa ihmeparantaja panee potilaan makuulleen keskelle katua ja alkaa hoitaa.
Tuolla helppoheikki myy jotain rohtoja, tuolla ukkeli kävelykeppejä,
tuossa taas maalaisnaiset mahtavine hedelmäsäkkiensä kanssa.
Tuossa hammaslääkäri irvistelevine tekohampaineen ja antiikkisine työvälineineen, vaan hienot mainostaulut on tilannut liikkeelleen.
Hirmu vilinää ja mitä kiinnostavamman näköisiä tyyppejä.Olemme onnellisia, että elämämme on taas täynnä elämää.
Ja se on kyllä sanottava Sydneyn ansioksi, että hän saa aikaan toimintaa. Liekö hänellä parempi Lonely Planet kuin minulla, ainakin hän löytää sellaisia retkikohteita, joista ei minun kirjassani mainita mitään.
Hän ehdottaa patikkaretkeä Singgalang-vuorelle seuraavaksi päiväksi. Mikäpä siinä.
Heräämme aikaisin, otamme minibussin Padang Giring Giringgiin. Sieltä alamme tarpoa ylös vuorelle ja sen pikku kyliin, reittiä aika lailla arvaillen, eihän meillä mitään karttaa sentään ole.
Sydneyllä on mukana kamera, vaan minä olen päättänyt pitää kuvaamisesta vapaapäivän. Siksi joudutte tyytymään sijaiskuviin, jotka kertovat osin eri tarinaa kuin teksti.
Kiipeämme ruohikkoista polkua, missään ei näy asutusta ja alan epäillä, onkokaan sitä täällä.
Ennen pitkää kuitenkin aina muutama mökkeröinen ilmestyy tiellemme, huutelemme sitten helouta lapsille ja aikuisille, marssimme sisään ihmisten koteihin katsomaan, miten huushollia pidetään; ihastelemme riisi- ja sokeriruokoviljelmiä, taputtelemme vuohia ja buffaloita turvalle, haistelemme maaseutua, tämähän on kivaa!
Eräässä olemattomassa vuoristokylässä, onkohan se nyt Gandelang tai jotain sinne päin, jäämme lepuuttamaan jalkojamme autioon kahdeksankulmaiseen liiterikahvilaan.
Ihan se on kahvilan tai pienen huvipaikan näköinen, vaan hyllyillä ei ole mitään, eikä missään ketään.
Vaan eipä hetkeäkään, ettei vuori tietäisi vierailijoista.
Jo pistää oviaukosta sisään iloinen indonesialainen pää ja tulee tekemään tuttavuutta. Ja pian toinen, kolmas ja neljäskin, kaikki miehiä.
Eihän meillä ole yhteistä kieltäkään. Saamme toimitettua, että ruokaa haluaisimme ostaa, jos sitä jostain löytyisi (hölmöläiset kun lähtivät päivän patikkaretkelle ilman eväitä).
Eipä aikaakaan, kun yksi miehistä (nyt heitä on jo yli kymmenen) pysäyttää ohikulkevan naisen, ottaa tältä perheen senpäiväisen päivällisen ja syöttää sen meille pahaa-aavistamattomille.
Kun koetamme pistellä ruokaa suuhumme (vilpittömästi on tunnustettava, se maistuu lantakakkaroille, vaan kyllä minä aina sen verran kohtelias olen, että syön, mitä tarjotaan, vaikka pahaakin olisi), liiterikahvila täyttyy miehistä.
He kerääntyvät kehäksi ympärillemme ja tuijottavat innokkaasti syömistämme.
Aika kiinnostavaa syödä, kun 47 miestä katsoo ja hymyilee suu korvissa. Mistä tyhjästä he tulivat? Ja missä kaikki naiset ovat?
Vasta kun tulee laskun aika ja yritämme maksaa, eivätkä miehet suostu siihen, tajuamme, että tulimme vieneeksi leivän lasten suusta.
Koska miehet ovat niin innokkaan uteliaita, koetan keskustella heidän kanssaan pienen sanakirjani avulla.
Saan selville (mielestäni) että kylässä/vuorella on 1771 asukasta, 149 koululaista, mutta lapsia on vähän, koska talous ei salli enempää.
Ovat perinteistä Minangkapau-kansaa (siis matriarkaalista kulttuuria), kasvattavat riisiä ja vihanneksia, nuoret eivät intoile muuttaa pois kylästä vaikka kaipaavatkin siistejä sisätöitä jne jne.
Miehet muuttavat vaimojen kotiin avioliittoon mennessään ja kaikki ovat onnellisia. Kaiken tämän kuultuamme kiitämme ylenpalttisesti ja jatkamme matkaa.
Ennen pitkää löydämme sellaiseen kylään, jossa on paljon hymyileviä naisiakin.
Lapset juoksevat kirkuen vastaan, ojentavat kukkasia, lehtiä, kiviä, pipareita, olemme suosittuja. Jotkut pienimmät tekevät tervehdyksen myös päinvastoin ja kipaisevat riistämään kädestämme kukan, sekös meitä aikuisia yhdessä naurattaa.
Tenttaamme naisia ja he vahvistavat, kyllä, miehet muuttavat anoppilaan naimisiin mennessään, suvun vanhimmat naiset päättävät kaikesta ja myös omaisuus siirtyy Minagkapau-suvussa naisten kautta seuraaville polville. Ovatko miehet tyytyväisiä? Kyllä ovat, meille vakuutetaan niin hersyvän naurun kanssa, että emme tiedä uskoako vaiko eikö.
Hikisen kuuden tunnin patikoinnin jälkeen päädymme maauimalaan, jossa, jälleen tuijotuksen katveessa, nautimme virkistävän pulahduksen. Indonesiassa mikä tahansa on mahdollista: tässä uima-altaassa meillä on uimaseurana eläviä isoja kaloja, jotka tulevat tyytyväisinä pureskelemaan varpaitamme!
Sitten kävelemme tien varteen, otamme bussin jonnekin, jossa menemme katsomaan buffaloiden ’härkätaistelua’.
Aika säälittävää, kaksi otusta puskee päitä vastakkain ja rouhii toisiaan sarvillaan, kunnes toinen jänistää ja lähtee laukkaamaan ympäri kenttää, pois kentältä ja kylään autojen sekaan.
Sitten olemme onnekkaita, kun saamme lifti-kyydin (oisikohan bussi enää illan suussa mennytkään) takaisin Bukittinggiin.
Illalla juhlimme Three Tablesissa sitä, että tapaamme yllättäin Meninjaun Beach Housen kaverimme Dalen ja Christianin sekä viidakkoretkeltä tutut Haroldin ja Catherinen.
Tämä on myös Sydneyn ja minun viimeinen ilta kimpassa, huomenna Sydney lähtee pohjoiseen ja minä etelään.
Seuraavana aamuna asiat menevät eri tavalla kuin ajattelin.
Ajattelin, että varmaankin me Sydneyn kanssa kokoamme yhteen kolmen viikon yhteiset elämyksemme ja kiitämme toisiamme matkaseurasta. Olkoon, minulla on se karvas pala niistä rahoista, vaan olen päättänyt etten sano siitä aiheesta mitään, vaan tunnustan vilpittömästi Sydneylle, että minulla on ollut tosi nastat kolme viikkoa hänen kanssaan ja hyvää jatkoa jne.
Aamulla minä olen pakannut ennen kuin Sydney ja menen jo aamupalalle läheiseen kuppilaan. Siellä on tietysti Dale.
Kyselen häneltä Jakartan vinkkejä. Hän antaa Jakartan puhelinnumeronsa ja kehottaa soittamaan sitten kun tulen sinne.
Sitten siihen tulee Sydney. Juttelemme niitä näitä, kun jostain syystä Dalen puhe kiertyy jotenkin rahaan, tienaamiseen matkan päällä tms, en muista enää.
Joka tapauksessa jossain vaiheessa Dale heittää Sydneylle (joka on työskennellyt baarimikkona) viattomaksi tarkoitetun herjan leveän hymyn kera: ”Kyllähän me tiedämme, että kaikki baarimikot ovat varkaita” (!)
Montako kertaa teille on sattunut elämänne aikana, että möläytätte jotain, josta ette lainkaan tiedä että se on paha möläys ja miten pahasti se osuukaan, vaikka ei ollut tarkoitettu lainkaan?
Ja saatte vasta myöhemmin tietää, jos silloinkaan?
Dale ei tiennyt, kukaan ei tiennyt, kenellekään en ollut kertonut halaistua sanaa, että minulta oli viety rahaa.
Sydney tietysti luuli nyt, että kaikki tiesivät.
Hän reagoi salamanopeasti. Hän nappasi reppunsa ja sanoi ”Mun pitää mennä”, ja lähti. Häipyi rivakasti kävellen pois, taakseen katsomatta.
”Mikä sille nyt tuli?” kysyi Dale ällistyneenä. ”En minä vaan tiedä”, valehtelin niin sujuvasti kuin osasin.
Ja olin pahoillani Sydneyn puolesta. En kuitenkaan niin paljon, että olisin siinä hetkessä osannut huutaa ”Come on! Tule takaisin! Ei tää liittynyt sinuun!”
En kertonut Dalelle enkä kenellekään muullekaan myöhemminkään. Minua jäi kyllä harmittamaan, että Sydneyn ja minun lähtö eri teille tapahtui niin äkkinäisesti.
Arvostin häntä joka tapauksessa monesta, en päässyt sitä sanomaan, ja nyt hän lähti menemään taakka harteillaan.
Ihmisten kanssa toimiminen ei aina ole niin mutkatonta ja ihanteellista. Jokaisella on ne vanhatkin taakkansa aina mukanaan.
Olisipa hyvä, jos osaisimme matkata täällä toisiemme taakkaa keventäen eikä lisää taakkaa itsellemme tai muille kasaten.
Nyt olin joka tapauksessa taas yksin, maailman armoilla, menossa kohti tuntematonta, enkä tiennyt olisiko se tuntematon hauskaa vai keljua, helppoa vai vaikeaa. Kohti Padangia ja Singaporea seuraavaksi.
Yksin.
(Koko sankarimatkan kartta tääällä)
text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/ 2013
