Kun olen maannut puolikuolleena (ameeban, campylon, punataudin tms. aiheuttamista) vatsakouristuksista koko sunnuntaipäivän, vipuan väkisin itseni liikkeelle taas maanantaina.
Ei tänne ole makaamaan tultu, ja sitä paitsi pakko päästä ulos tästä saastuneesta rotankolosta.
Suunnistan Sunda Kelapan satamaan.
Uskomaton nähtävyys, kuin menisi aikakoneella 1930-luvulle! Satama on täynnä vanhoja, kölittömiä puulaivoja, joita lastataan äärimmäisen hitaasti ihmistyövoimalla.
Miehet laahustavat hitaasti jonossa, on hirveä helle, heillä on pyyhe pään ympärillä, likaiset housut, paljaat jalat, jonkinlainen tyynyntapainen rättipussi olkapäällä ja pussin päällä 1-2 raskasta lankkua joita kantavat laivaan.
Hidas välinpitämätön tallustaminen lankkua pitkin laivaan ja tyhjänä toista lankkua pitkin takaisin. Kyllä miesvoimaa tuhraantuu muutaman lankun laivaan saamiseen.
Entäpä ruokatavarasatama isompine paatteineen. Näky on kuin historiallisesta dokumentista.
Ryysyläiset laivan työväkenä, järkyttävän epäkäytännölliset ja tehottomat vintturit, paketteja hajallaan pitkin satamaa, ylimääräisiä ukkoja, akkoja ja lapsia istuskelemassa seinänvierustoilla.
Yksi kuorma-auto on lastattu täyteen Rinso-pesuainepaketteja, mutta pahasti on kuorma kiikollaan.
Hetken aikaa tuijotettuani silmä kovana pesuainelastia, se kaatuu kuin kaatuukin, koko autolastillinen rojahtaa tielle. Voi voi!
Kuljeskelen Pentaxini kanssa kuvaamassa Sunda Kelapan ja Kotan köyhälistöasuinaluetta. Ihmiset eivät ole moksiskaan, ehkä siellä turisteja tramppaa alvariinsa.
Päivä paistaa kuumasti ja on hiljaista, melkein äänetöntä. Tunnelma on kuin hidastetusta, vanhasta filmistä ja nautin siitä kovasti. Tämä on jotain erilaista!
Vain yksi tehokkuuden kuva piirtyy verkkokalvolle: yritteliäs vanha ukko ajaa pyörällä niin että pyöränsarviin on ripustettu tusinan verran eläviä ankkoja pää alaspäin roikkumaan.
Ankkamassa vaappuu polkupyörän liikkeessä ja väliin joku niistä yrittää rääkäistäkin jotain.
Hih, alkaa naurattaa, vaikka vatsaan sattuu ilmankin.
Aikani vaelleltuani palaan normaali-Jakartan meluun ja massoihin, ja kummastelen sitä samaa, mitä lähes joka päivä elämässäni muutenkin: mihin ihmeeseen kaikki nämä muurahaiset ovat niin toimessaan menossa, edes ja takaisin määrätietoisesti joka päivä?
Eivätkö ne koskaan mieti, mitä järkeä tuossa kaikessa touhotuksessa on?
Touhotusta ei puutu minunkaan päivistäni.
Seuraavana päivänä urakoin sekä Mini-Indonesian, joka on maan eri kansoja esittelevä teemapuisto, että Kansallisen Museon, jossa ihastun Wayang kulit – nukketeatteriperinteeseen ja opiskelen sitä sen verran mitä bahasa indonesian kielisistä teksteistä voi selville saada.
Jokohan Jakartaa olisi nähty ja voisi siirtyä vähän pienempään ja leppoisampaan kaupunkiin? – Yogyakartaan vaikka.
Copyright text and photos Vaula Norrena 1992/ 2013
Samaa mietin minä, päivittäisellä työmatkalla.
Mitä mieletöntä touhotusta.
Joskus tuntuu, että tuolla se hävikki rikkinäisestä paketista tai kaatuneesta kuormasta on bonus paikallisille, joilla ei ole varaa tavaraan, mitä käsittelevät päivittäin.
Saavat itse osansa kuormasta.