Aina joskus, kun tulee ihmisten kanssa puheeksi nämä yksinseikkailumatkani, joku sanoo: ”Kyllä sinä olet ollut rohkea nuori nainen, kun olet uskaltanut yksin lähteä tuommoisille reissuille.” Lähes tyrmistyn silloin: Minäkö rohkea, en minä ole koskaan ollut rohkea!
Minä olen se tyttö, joka 10-vuotiaana seisoi viisi kuukautta yksin Tornionmäen koulun pihalla, koska ei uskaltanut mennä puhumaan kenellekään uudessa koulussa.
Minä olen se 8- vuotias lettipää, joka ainoana koko luokalta jätettiin kutsumatta Jaana Virvan synttäreille Kaunisnurmen koulussa (tai ’kutsuttiin’, mutta kutsukortista oli tahallaan jätetty pois aika ja paikka) . Minä olen se 4-vuotias natiainen, joka muutti Kajaanista Kouvolaan Ruskeintielle, ja jota Alankotien tytöt eivät ottaneet leikkiinsä ihan vain siksi, koska asuin eri tiellä kuin he.
Viisi kuukautta on 10-vuotiaalle pitkä aika seistä yksin välitunnilla. Huomata, että muut oppilaat tai välituntivalvojakaan ei välitä. Ja olla silti rohkenematta tehdä aloitetta tuttavuuteen.
Olla rohkenematta, vaikka elämä käy koko ajan piinallisemmaksi. Ei, rohkea minä en ollut. Pikemminkin olin kauhuissani ja lamaantunut. Jotenkin koetin noissa tilanteissa aina pärjäillä yksikseni, pysyen silti koko ajan valmiina ottamaan vastaan, jos joku haluaisi tehdä tuttavuutta.
Reppumatkoilla onneksi aika usein joku halusi. Joku muu, rohkeampi.
Siihen oli sitten helppo lähteä mukaan.
Vaan entä jos joku muu ei halunnut?
Jos sillä olikin jo kavereita eikä se huomannut uutta tulijaa majatalossa? Silloin matkustin yksin, puhumatta juuri kenenkään kanssa, muuta kuin turistille sopivat lipunostamiset ja kyselemiset nähtävyyksillä.
Ei taatusti niin kivaa kuin porukassa. Joskin joskus sitä kautta joutui ihan merkillisiin paikkoihin, joihin ei kaverin kanssa varmasti olisi tullut menneeksi.
Ja tuli tarkkailleeksi asioita eri tavalla.
Kota Barussa vietin 9 päivää enimmäkseen yksin. Onneksi minulla oli paljon kokemusta yksin pärjäilemisestä koko elämäni varrelta.
Yksinäisen matkustajan tärkein, ehdottomasti tärkein matkavaruste on musiikki.
Musiikki on taikalaatikko ja varmuusväline, jolla yksinäisenä heikkona hetkenä ehkäistään epätoivoa, masennusta, suoranaista hulluutta.
Musiikin avulla nostetaan fiiliksiä, valetaan uskoa väsyneeseen, lepuutetaan hermoja hullunmyllyssä tai palataan sielun syvyyksissä kotiin, turvaan tarvittaessa.
Vuonna 1992 matkailijan musiikki tarkoitti repun taskuun mahtuvia korvalappustereoita ja muutamaa hikistä kasettia.
Niillä saattoi ajaa itsensä toivottoman sentimentaaliseen tilaan kuuntelemalla ruttolaivan kannella kuutamossa Rauli Baddingin Tähdet, tähdet.
Tai henkistyneeseen ylevään maisemaan pistelemällä löyhkäävillä ja meluisilla toreilla korviin Miles Davisin Sketches of Spainia.
Tai ladata lopen uupuneena ragea kehoonsa Tina Turnerilla.
Yksinmatkustaja, usko minua: musiikki on tärkein matkavarusteesi.
Rauli Badding Somerjoki: Tähdet, tähdet – http://www.youtube.com/watch?v=oJ5_leg8Gvg
Miles Davis: Solea – http://www.youtube.com/watch?v=AHEzyqhDASw&feature=related
Tina Turner: Ask me How I feel – http://www.youtube.com/watch?v=tPdif0wn-HA
Onneksi loppuaikoina Kota Barussa Windmillin majatalossa oli muutama muu, jotka alkoivat jutella minullekin.
Englantilainen insinööri Pete, joka patikoi oranssissa työmaahaalarissa ympäri Aasiaa ja antoi hyviä vinkkejä meille kokemattomammille.
Ranskalainen hauska Maurice, joka osti yhdet varvastossut ringgitillä ja Pete haukkui hänet, että miksei ostanut 6 paria, jotka olisi saanut torilta 2 ringgitillä.
Jolloin Maurice mallasi varvastossuja korviinsa, silmiinsä ja päähänsä ja kysyi, mihin ihmeeseen hän laittaisi 6 paria varavastossuja!
Johon Pete: ”Nehän kuluvat, varsinkin jos kävelee paljon.”
Ja nuori James Rupert, 19-vuotias kokematon pojankloppi, josta me kaikki ihmettelimme, että mitä ihmettä hän teki reissussa yksin.
Kävi ilmi, että me kolme, Pete, James ja minä, halusimme matkustaa alaspäin Malesian rannikkoa.
Muut taas olivat menossa ylös Thaimaahan. Päätimme reissata yhdessä pitkän linjan bussilla Marangiin, noin päivämatkan päähän Kota Barusta ja sopivaan etappiin ennen Kuala Lumpuria.
Lonely Planet kehui yltyleensä erästä vaatimatonta majoitusta Marangissa, päätimme suunnata sinne.
Seuraava päivitys matkapäiväkirjastani osoittaa, että puuttuvasta rohkeudestani huolimatta aloin olla riittävän koppava valikoidakseni matkaseuraani.
”Pe 6.3.- su 8.3. Kamal’s Guest house, Marang. Tässä rennossa matkustajailmapiirissä viihdyin tosi hyvin.
Eilen juoksin yhdeksisen kilometriä biitsillä, opettelin bahasa Malesiaa, luin opaskirjoja, rupattelin ihmisten kanssa jne., rennot pari päivää.
Tyyppejä: engl. Lisa, italialainen Paulo ja tietysti Pete ja James. Mutta: urge to go south, man! Kohti Besaratia.”“8.3. illalla Jaafar’s Guest house, Besarat. Outo mesta keskellä kosteaa viidakkomaaseutua, rähjäinen, iloiset kukkaruukut peittävät koko talon edustan, turkoosit kaiteet, mutta illalla hyttysiä. Jaafar-paappa tekee tosi hyvää ruokaa.
Mutta vieraat täällä ovat tylsiä, niinpä lähden sittenkin Peten kanssa aamulla kohti Kuala Lumpuria.”
Matkapäiväkirjassani on myös sivutolkulla bahasa malaijia – vilpitöntä kiinnostusta ihmiskontakteihin ei minulta ainakaan puutu.
Apa khabar? Mitä kuuluu?
SANGAT BAIK, TERIMA KASEH! Dan anda? Oikein hyvää, kiitos, entä itsellesi?
Siapakah name anda? Mikäs sinun nimesi on? Siapa anda? Kuka olet?
Selamat pagi! Hyvää huomenta!
Silakan! Ole hyvä. Tumpang tanya… Voisitteko kertoa…
Saya sangat suka. Pidän siitä paljon. Jne jne.
Nämä lauseet tulivat ahkeraan käyttöön Kuala Lumpurissa ja Klangin kylässä, jossa tapasin paitsi toisia suomalaisia nuoria naisseikkailijoita, myös malesialaiset Maniamin ja Irusanin perheet, joiden luona saimme kokea erittäin värikästä malesialaista arkea.
Siitä rohkeudesta vielä. Ei se minun kohdallani ollut rohkeutta, että lähdin yksin pitkälle matkalle vieraisiin maanosiin.
Se oli pelkoa, ja outoa halua pelätä vielä enemmän.
Ahdingossa olemista, ja outoa halua viedä se ahdinko vielä pidemmälle. Tarvetta koetella itseäni?
Tarvetta viedä äärimmilleen silloinen elämäntilanteeni – se varhaislapsuudesta tuttu kokemus, jossa seison yksin pihalla, koska en kelvannut mukaan leikkiin? Jotakin tällaista uskon olleen kyseessä.
Jos oli, niin nyt 20 vuoden jälkeen voin sanoa, että tuo matka kyllä puhdisti sitä haavaa jonkin verran.
Onko sinulla tai kavereillasi ollut vastaavia ’vien itseni tässä asiassa äärirajoille’ –kokemuksia? Minkä arvelet silloin olleen motiivina? Puhdistivatko äärikokemukset, paransivatko, ratkaisivatko jonkin ongelman? Kerro, kommentoi, kysy!
*** jatkuu *** copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/2013
Sankarimyytissä sankari on usein yksinäinen. Jossain kohtaa hänen sankarimatkaansa koko maailma tai olosuhteet ovat häntä vastaan.
Tekeekö yksinäisyys sankarin vahvemmaksi vai heikommaksi sinun mielestäsi?
Suomalaisessa perinnössä sankari on usein yksinäinen, vaan miksi?
Miksi on hienoa selviytyä yksin jostain?
Sitähän se rohkeus on, ei sitä ettei pelkäisi, vaan sitä, että pelosta huolimatta uskaltaa, menee sitä päin, ei väistä. Joillakin sitä on, niin kuin sinulla. 🙂
Kiitos, Leena!
Toisinaan uskaltaa, aina ei.
On tilanteita, joissa oma moraalinen tai henkinen selkäranka vaatii uskaltamaan, vaikka muuten ei uskaltaisi.
Sillä tavalla ihminen kai kasvaa tapaus tapaukselta rohkeammaksi, tulee tottumus.:)