Onko sinullakin niitä? Lauluja jostain vanhalta ajalta, joita et kerta kaikkiaan pysty kuuntelemaan?
Sisukset kääntyvät nurin jo ensimmäisistä säkeistä ja radio on laitettava hiljaiselle. Silti kyyneleet valuvat ja olemuksesi valtaa pakahduttava suru siitä, mitä joskus oli – tai mitä ei koskaan ollutkaan, vaikka kaipaus oli.
Minulle sellaisia kappaleita ovat erityisesti nuoruusajan biisit, pahiten ikävuosilta 14-17.
Miksi ne tekevät niin kipeää? Minulle ei tapahtunut mitään ikävää tai dramaattista noina vuosina, ei poikaystäviä, pettämisiä, mitään.
Nuoruusajan biisit
Mutta kun autoradiosta pahaa aavistamatta pamahtaa päälle vaikka
Juice Leskisen Per Vers runoilija – ”Mä olen kukka jonka kylmä katse raiskaa! Ja minun toiveet kaikki valuu hiekkaan” – tai Procol Harumin Whiter Shade of Pale – tai Maggie Bellin Queen of the Night, tai Leonard Cohenin Is this What you Wanted – niin silmiin koskee heti.
Selittämättömän paha mieli nuoruudesta, joka oli neuvotonta ajelehtimista, vaikka kaikki oli periaatteessa ihan hyvin.
Nuoruudesta, joka uinuvassa pikkukaupungissa 1970-luvulla oli kuolettavan tylsää ja tapahtumatonta ja joka olisi voinut olla niin paljon enemmän, jos en olisi ollut niin kokematon, jos en olisi odottanut jotain ihmeellistä, jos olisin ylipäätään osannut nauttia nuoruudesta.
Varmasti monesti osasinkin. Silti päällimmäinen muisto noista ajoista on suolaisen kipeä.
Miksi ne tekevät kipeää?
Myös Amerikan vaihto-oppilasvuoden 1976-77 biisit tekevät kipeää.
Carole Kingin You’ve got a Friend, Eaglesin Hotel California, Joni Mitchellin Both Sides Now, Joan Baez, Bob Dylan, Diana Ross – you name it.
Tekee kipeää sen aikainen elämän osaamattomuus, jota millään ei voi koskaan korjata ja joka selvästikin on jättänyt jälkensä sieluuni, koskapa nuo laulut ovat vaikeita kuunnella.
Toinen vaihe, jonka biisejä minun on vaikea kuunnella, on 1980-luvulta se jakso, kun elin ensimmäistä kertaa ihan yksin pienessä boksissa. Solukämppä oli jäänyt, poikaystävä oli jättänyt ja opiskelupiireissä oli vaikea olla, koska siellä sosieteerasivat ex-poikaystävä ja samasta piiristä napattu uusi tyttöystävä.
Tein tuntikausien kävelyretkiä korvalappustereot korvissani. Kuuntelin Miles Davisin Sketches of Spainia – joka toki on liikuttava teos muutenkin, vaan herkässä elämäntilanteessa jättää lähtemättömät jäljet.
Jos haluan itkeä sisukseni pellolle, tiedän että voin ottaa esiin Sketches of Spainin, Saden, Eurythmicsin tms. – mutta käytännössä kuitenkaan en sitä tee.
Korvalappustereoissa toiseen maailmaan
1980-luvulta nuoresta aikuisuudesta on paljon materiaalia, joka liikuttaa ja tuo muistoja, vaan ei tunnu niin pahalta enää. Olisiko sitä silloin oppinut elämään paremmin?
Jo mainittu Miles Davis, Eurythmics, Pet Shop Boys, U2, ja varsinkin kaikki kasarisoul Sadesta Commodoresiin ovat jättäneet lähtemättömät jäljet sydämeeni.
Kuuntele: Miles Davis: Concierto de Aranjuez Part 1
Sade: The Sweetest Taboo
Arvaan, että en ole yksin näine tunteineni. Arvaan, että sinullakin on lauluja, jotka saavat liikutuksen valtaan, kun kuulet ne vuosien jälkeen uudestaan.
Kummallista, miten ne tulevat kuin ulkoavaruudesta, kuin viesteinä toisesta maailmasta – joka kuitenkin on jo eletty ja läpikotaisin tuttu.
Sureeko ihminen siinä elämää, jonka olisi voinut elää paremmin, vai muistoja viattomalta ajalta, joka on lopullisesti menetetty?
Text and photos copyright Vaula Norrena
Mitkä ovat sinulle tärkeitä nuoruuden biisejä?
Ovatko ne vaikeita vai helppoja kuunnella?
Kiinnostava lista Vaula 🙂. Minulla ei ole oikeastaan yhtään sellaista kappaletta jota en kestäisi kuunnella ja josta pidin nuorena. Päinvastoin, tunnen lämmintä haikeutta ja nostalgiaa, siis ihan hyviä tunteita. Itkeminenkin tekee joskus hyvää. Olen aikamoinen nostalgikko 🙂. Tärkeitä levyjä olivat mm. Rod Stewartin Every picture tells a story, Demis Roussos ja Afrodite’s child, Mungo Jerryn Summertime ja moni muu joiden tahdissa tanssin viikonloppu viikonlopun jälkeen vastaperustetussa Gnäggetin diskossa Tammisaaressa. Tärkeät ihmiset johdattivat bluesin saloihin. Muddy Waters oli ysi jota kuunneltiin. Vähän erityyppinen Fleetwood Mac ja Ian Anderson toinen. Myös euroviisuja seurasin 60- ja 70-luvuilla.