Anshounissa on maailman toiseksi suurimmat vesiputoukset, 75 metriä korkeat ja 81 metriä leveät Huangguoshu Waterfalls. Menen katsomaan jahka saan poliisiasiat selvitettyä ensin.
Pistelen pitkin katuja kylmässä sateessa kohti Public Security Bureauta. Yangshuon influenssa on edennyt ’keuhkoon pistää ja yskittää’ –vaiheeseen, en ole juuri nukkunut.
Poliiseista on tullut minulle uusi harrastus. Indonesiassa valokuvasin betonipoliiseja kadun varsissa ja juoksin pakoon eläviä PDI:n mielenosoituksessa.
Kiinassa poliisi on paras ystäväni. Perillä byroossa seuraa taas hösselöintiä, kuulusteluja ja neuvonpitoa. Lopulta saan varkausraportin ja lähden rautatieasemalle.
Yksi naispoliisi haluaa välttämättä auttaa minua ostamaan sukat, kun sateessa paleltaa niin pirusti. Hän neuvottelee esimieheltä luvan lähteä saattamaan minua. Hänkään ei puhu englantia, kuten ei kukaan juna-asemallakaan. Ja minä en osaa lukea kiinaa.
Minulle tarjotaan junalippua, mutta kukaan ei osaa selittää mihin junaan, minä päivänä ja mihin kellonaikaan lippu mahtaisi olla.
’Tunnin selkkausten jälkeen ilmenee, että lippu on ’hard-seat’, junaan joka kestää kolme yötä ja kaksi päivää mennä Pekingiin. Maksaisi 100 yuania. Voi luoja, samanlainen jolla tulin Anshouniin seisten sillipurkissa koko yön! Ystävällisesti selitän, että en jaksa seistä noin monta päivää, jos sattuu että istumaan ei mahdukaan. Tarvitsen ’hard-sleeperin’, jossa on varmuudella jokin oma kolo. Ei onnistu, meiyou, ei ole saatavana. Olkoon, mietitään myöhemmin uudestaan.
Vesiputousbussissa käy hyvä tuuri. Tämä onkin järjestetty rengasmatka kiinalaiselle turistiryhmälle, joka käy läpi useamman nähtävyyden. Mikä vielä onnekkaampaa, heti Lohikäärmeluolilla touhukas lääkäri-urologi nappaa minut völjyynsä ja lähtee rivakasti viemään joka paikkaan.
Minua huvittaa kovasti, kun hän on niin kärsimätön ja fyysinen ihminen, kaikki pitää tehdä äkisti ja riuskasti, sitten seuraavaan kohteeseen, seisahtaa ei saa viideksi sekunniksikaan. Mahtaa olla tehokas lääkäri virassaan. (”Pippeli tänne, siinä on resepti, olkaa hyvä ja näkemiin!”)
Ellen olisi hänen talutettavanaan, en näkisi varmaan kolmasosaakaan siitä mitä nyt, kun pää kuumeessa pinnistelen hänen perässään. Yskin kuin hevonen keuhkoja pellolle, röhkimiseni vaimenee vesiputouksien jylyyn. Kiinalaisryhmä menee tippukiviluolille, siispä minäkin. Pikku veneessämme on ihastuttava tunnelma, kun joku nuori nainen laulaa kauniilla äänellään kiinalaisia balladeja koko matkan!
Melkoinen kiipeäminen 75 m korkeille putouksille, joiden yli voi siltaa pitkin kävellä! Milky Way – sillalla kuvaamme turistiposeerauksia vuoron perään herra urologi Zhu ja minä. Hän puhuu hyvää englantia, ja pidän hänestä yhä enemmän.
Vesiputouksilla on hauskaa. Kun ensin kompastelemme bambupitkospuiden ja limaisten kivien yli, niin pääsemme putouksen alle ja taakse, jossa kiemurtelee läpimärkä labyrintti. Taas kuvia ja kaahausvauhdilla eteenpäin. Reipasta ja hauskaa.
Sitten urologimme päättää, että meillä on nälkä ja tilaa muitta mutkitta kioskista molemmille tuliset makaronit ja oluet. Ei puhettakaan, että saisin maksaa mitään. Olen nyt hänen holhouksessaan, ei voi mitään.
Minulle tulee kiusaantunut olo, mutta mikä auttaa. Putouksetkin ovat hirmu komeat ja laajat. Mahtavat. Niiden yli kiipeäminen ja kiertäminen on melkoinen matka, ovathan ne maailman toiseksi suurimmat.
Kun bussimme palaa Anshouniin, urologini kättelee rivakasti ja kiittää. Hän on matkalla kansainväliseen seminaariin, halusi vain pikaisesti nähdä putoukset. No hyvä, ei flirtin flirttiä, ihan vain asiallista nuoren ulkomaalaisen kaitsemista.
Olen kiitollinen ja vähän hämmästynytkin. Rehti kunnon mies läpikotaisin.
Palatessani olen jo myöhässä Wu’n ja hänen tyttöystävänsä treffeiltä. He odottavat kärsivällisesti, hyvin pukeutuneina ja huomaavaisina hostelini edessä. Käymme kävelyllä, juomme teetä, syömme pähkinöitä, juttelemme, käymme katsomassa Wu’n äitiä – hän on iloinen, nauravainen ja nuorekas. Koti on vähän maantason alapuolella, siisti, hämärä, pitkät kapeat huoneet, yllättävän iso siihen nähden että melkein kaikki perheen lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa.
Minä olen iloinen siitä, että olin ostanut Hong Kongista pikku lahjoja, nyt voin antaa ne Wu’lle ja hänen perheelleen: aurinkolaskimen, koristeellisen teesihdin, tytöille kuviotrikoita, sen sellaista pientä. Kun itse olin vastaanottanut kaikkea hyvää lääkäriltäni koko päivän.
Antaminen ja saaminen on matkalla sellaista – harvoin se onnistuu vastavuoroisesti, vaan kierrättämällä kaikki saavat lopuksi huomiota ja ystävyyttä osakseen.
Olen hirmu kiitollinen siitä, että olen tavannut nämä ihmiset, kun koko alkuaika Kiinassa oli niin tylyä. Hyviä ihmisiä.
Silti minun taitaa olla viisaampi alkaa pian hankkiutua Pekingiin, jos kerran sinne pääseminenkin voi kestää viikon. Nyt on 15.7. ja Siperian pikajunani Pekingistä Moskovaan lähtee 29.7. Wu on luvannut auttaa minua Pekingin lipun kanssa, opettajana hänellä on nyt kesäloma ja aikaa.
Voisi luulla, että kiinalaisena häntä palveltaisiin sujuvammin kuin meiyou-ulkomaalaista – voisi luulla…
Copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/ 2013
