Sankarimatka luku 15 Padang

 Padangissa tiivistyy kaikki, mikä tekee yksin matkustamisen välillä kerrassaan viheliäiseksi.
Kun paikka on hirveä persläpi, ihmiset töykeitä, majatalo kamala, sinä itse sairaana, eikä mikään muukaan onnistu, niin kyllähän se vetää mielen matalaksi. Eikä ole ketään, jonka kanssa jakaa vastoinkäymiset.
Oikein kontrastina viime viikkojen toverilliseen kaveriporukkaan.

Matkapäiväkirjaan olen pyrkinyt kirjaamaan asioita maltillisesti – en ylenmäärin hehkuttaen, enkä myöskään ylenpalttisesti valittaen. Halusin olla objektiivinen ja varsinkin koska ymmärsin, että se mitä kirjoitan ylös, vaikuttaa myös senhetkiseen mielentilaani.

 Padangista olen kirjoittanut näin. ”15.4. 1992. Padang on kamala kuin Salerno. Ruma, teollinen, töykeä.
Tosi surkea päivä.
Huono hotelli, pilaantunut ruoka, ripulikuumeoksennustauti ja epäonnistunut lentolipun osto. Olo on kurja. Huoneessa ei edes valot pelaa. Haisee sikalalle ja on helvetillisen hikikuuma. Huomenna yritän pois täältä, joko no-show-paikalla Bataniin tai sitten Pekanbaruun, lennän, maksoi mitä maksoi, jonnekin pois.”

Todellisuudessa oloni oli kurjempi kuin kurja.
Sairaana ja köyhänä ei ole kiva matkustaa yksin maassa, jossa ihmiset voivat milloin tahansa päättää olla ymmärtämättä puhettasi, vaikka kuinka olisivat matkatoimistovirkailijoita.
Ja yksikin epäonninen kurja kuppilavalinta voi pilata matkaa pitkäksi aikaa. Vaan ei auta vajota itsesääliin.
Parempi vaan jatkaa tekemisiään kuin kaikki olisi hyvin. Ennen pitkää asiat siitä jotenkin ehkä suttaantuvat.

 Siispä positiivista eteenpäin suunnittelua: ”Sitten Singaporeen, mikä yhtäkkiä tuntuukin erittäin houkuttelevalta turismikohteelta. Siellä aion hoitaa raha-asiat, matkaliput, kontaktit Suomeen, vaihtaa kirjat parempiin jne jne.

Hyvällä säkällä ehkä pääsee jopa lämpimään suihkuun, en ole ollutkaan sitten kuin Suomessa viimeksi. Haluan myös nähdä tiedemuseon, eläintarhan, parit temppelit ehkä. Toivon tapaavani Heidin ja Saran tai Robin ja ruotsalaistytöt tai ainakin Kerstinin.”

Noin se yksinvaeltaja haikailee vanhoja matkakumppaneitaan, jospa joku heistä sattuisi samaan aikaan samaan paikkaan Singaporen nelimiljoonaisessa kaupungissa.
Yllättävää kyllä, sellaista aina välillä sattui, vaikka mitään ei ollut sovittu – eikä ennen nettiä ja kännyköitä voinut sopiakaan mitään. Poste restante -kirjeitä käytettiin ainoastaan kommunikointiin kotimaan kavereiden kanssa. Nekin olivat usein väärään aikaan väärässä paikassa.

 J
a kun on yksin karmeassa vatsataudissa jossain pimeässä hikihökkelissä, niin mitä tekee reppumatkailija?
Alkaa opiskella Asian Business Weekistä alueen maiden bruttokansantuotteita, inflaatiota, lukutaitoastetta, lääkäritiheyttä ja niin edelleen! Pohtii ja vertailee.

Laatii niistä oikein taulukon matkapäiväkirjaan!

Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä uteliaisuuttani ja opiskeluintoani, sen verran paljon on monenlaista pikkutietoa kirjattu matkapäiväkirjaan – paikallisista museoista bongattua, harvoista englanninkielisistä sanomalehdistä, sekä ihmisten kertomaa.

Yksinäinen matkailija kirjoittaa myös loputtoman määrä kortteja laajalle tuttavajoukolle kotimaassaan.
Kun on pitkään yksin,  tai vieraiden ihmisten parissa, ihmiset merkitsevät enemmän.
Sitä muistaa milloin mistäkin mielleyhtymästä ystäviä, työtovereita, naapureita, opiskelukavereita, entisiäkin. Ja haluaa muistaa heitä kaikkia kortilla – sillä tavalla oma olokaan ei tunnu ihan niin yksinäiseltä.

Yksinäinen reppureissaaja jossain hirveässä perslävessä, keskellä ei -mitään soimaa itseään taas kerran: ”Mitä helvettiä minä täällä teen!!? Miksi ylipäänsä lähdin? Millaiseen jamaan olenkaan itseni saattanut! Mitä tässä kaikessa on järkeä?”

Silloin hänen päässään alkaa soida vanha Juice Leskisen biisi: ”Ei tärkeää oo, mä miksi lähden – on tärkeää, mä miks en jää, mä miks en jäääää… Voi teitä joista alkaa kuolemamme. Voi teitä joita vapaus kahlitsee. Kengät hankaa meidän jalkojamme….Ja tyhjään nurkkaan huutaa mykkä suu. Huutaa mykkä suu-uu, mä miks en jää, mä miks en jääää!”

Juice Leskinen: Per Vers runoilija. http://www.youtube.com/watch?v=ajnCvv98ruk

Hän joutuu tunnustamaan itselleen, että niin, pakoonhan hän lähti elämäänsä.
Vaan elämäänsä ei pääse pakoon sankarillisella seikkailumatkallakaan – pikemminkin päinvastoin.
Juuri se kaukainen odysseuksen harharetki testeineen vastoinkäymisineen pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä ja tarkastelemaan, mistä puusta hänet onkaan veistetty. (Sankarimatkan myytistä täällä)

 
Mikä hänessä on totta, mikä harhakuvitelmaa?

Mitkä ovat hänen vahvuutensa, mitkä heikkoutensa?

Mitkä piirteet tulevat esiin paineen alla? Mitkä niistä yllättävät, mitkä myönteisesti, mitkä kielteisesti? Tässä kohtaa yksinmatkailu kyllä lyö laudalta kaverimatkailun.

Yksinäisellä matkalla jos missään, ihmisen luonnetta testataan.

Silloin 21 vuotta sitten aloin Padangissa vasta hämärästi epämääräisesti pohtia, että yksin seikkaileminen läpi elämän ei ehkä olekaan se ”mun juttu”? Tai että ehkä se ei ole mulle se paras juttu?

Saattaa olla, että tässä on yksi tämän sankarimatkan tärkeimmistä teemoista: ”Elää yksin vai muiden kanssa?”
Tämän ja monen muunkin asian selvittelyä jatketaan Singaporessa ensi kerralla!