Vaikka inhottavimmat matkakokemukseni sattuivat vasta Anshounin junassa (luku 33), niin sankarin kuolema tapahtui Yangshuossa. (sankarimatkan kartta, ketä kiinnostaa)
Se taistelu joka murskaa sankarin lopullisesti ja perinpohjaisesti, ja josta hän ei enää samana ihmisenä nouse. (sankarimatkan myytistä lisää)
Saavumme Yangshuohon iltaseitsemältä 10 tunnin tauottoman bussissa istumisen jälkeen (lukuun ottamatta sitä puhumalla saatua pikku vessataukoa) – oma vikasi jos et arvannut varata eväitä ja vettä matkalle, jonka piti kestää kuusi tuntia. Jotkut reppumatkailijat nousevat bussista ja talsivat lähimpään majataloon kadun toisella puolella.
Minä haluan kuitenkin nähdä vähän kylää ja valita majapaikan mieluummin kylän keskustasta.
Niinpä lähden kävelemään tietä, joka näyttää vievän jonnekin.
Ja sinnehän se viekin, puolen kilometrin päässä olevan pittoreskin (kiinalaisittain, huom!) pikku kylän keskukseen, jossa on useita pikku kauppoja ja kuppiloita. Mutta vain yksi hökkelimäinen majatalo, no sinne sitten.
Si Hai Hotel on pimeä monikerroksinen outo, hämäräntuntuinen laitos. Siitä huolimatta kirjaudun sisään, olen tosi väsynyt ja kipeä sitä paitsi.
Taas yksi sankarin virhe matkalla.
Majatalossa ei ole lainkaan aulaa, jossa voisi tutustua muihin ihmisiin. Huoneet ovat perin kummallisia: niistä on joka seinällä isot seinän levyiset ikkunat käytävälle sekä portaikkoon, mutta ei lainkaan verhoja!
Kuka tahansa voi seistä käytävällä ja katsella mitä puuhailet huoneessasi. Huoneessa on vain himmeä 10 watin sähkölamppu (en tiennyt että sellaisia edes valmistetaan), joka roikkuu paljaana katosta.
Onpahan niin pimeää, etteivät mahdolliset stalkkeritkaan paljoa näe. Yhteisvessat ovat käytävällä, mutta vain yksi ainoa suihku kaikkien neljän kerroksen asukkaiden jaettavaksi.
Eipä sillä, muita asukkaita ei hotellissa juuri näy, ei kuulu.
Tämä on yksi niistä majataloista, joissa rotat vilistävät öisin sekä katon päällä että lattian alla, iljettävää rapinaa siellä täällä pitkin yötä.
Huoneessa on myös kylmänkosteaa ja jokin inhottava märän haju – Etelä-Kiinassa on poikkeuksellisen huono kesä, lämpöä vain 14 astetta ja koko ajan sataa. Ja sinä yönä tulen karmean kipeäksi.
Matkapäiväkirjaan olen kirjannut turhautumistani näin: ”Voi helvetti, olen TAAS HELVETIN KIPEÄ!
Partaterät vilistivät silmissäni, pää kovassa kuumeessa, yltä päältä hiessä ja pikku sykkyrässä itkin ja hikosin, itkin ja hikosin.
Välillä yritin valkeaa magiaa ja hoin moskiittoverkon alla mantra-jazzia: ”Go down, fever, go down! Leave my body, fever! Leave my head, fever! Leave my chest, fever! – legs – arms- jne” Ei perkele ymmärtänyt englantia. Koetin käyttää tahdonvoimaa, vaikka siltä osalta olen kyllä tosi pettynyt ja vittuuntunut – ei ole tällä matkalla toiminut ollenkaan…”
Kuume nousee varmaan neljäänkymppiin, hikoilen kaikki vaatteeni vuoronperään märiksi ja lakanan ja ohuen viltintapaisen myös, nyt ne ovat kaikki märkiä ja kylmiä, eivätkä ne kuivu millään tässä kosteudessa.
En jaksa mennä pyytämään toista vilttiä aamullakaan, tuskin sitä kiinalaisilta voisi saadakaan. En jaksa edes nousta sängystä, makaan siellä märissä vaatteissani ja sairastun lisää.
En jaksa hakea syötävää tai juotavaa, olen ihan oikeasti hirveän sairas, alan olla epätoivoinen.
Ketä se kiinnostaa, tämä majatalo on tyhjä, edes respan tyyppi ei ihmettele, miksi en tule huoneesta lainkaan ulos kolmeen päivään.
Makaan siellä yöt ja päivät pimeässä hirvessä horkassa, ajantaju menee, veden ja ravinnon puute lisää sekavuutta.
Noin kolmantena horkkayönä alan pikkuhiljaa pelätä kuolemaa.
(Sillä jos minä en nouse ja kävele, niin olen taatusti kuolemansairas, koska tätä ennen ainoastaan keuhkoleikkaus on saanut minut pysymään aloillani puoli päivää.)
Houreissa mieleen tulee kaikenlaista. Mitä jos tämä on malariaa? Mitä jos kuolen tänne, heitetäänkö ruumiini tunkiolle?
Kiinalaisista saamani kuvan perusteella voin hyvin kuvitella, että tavarani inventoidaan, myydään tai hyödynnetään omaan käyttöön ja hankkiudutaan ruumiista eroon vähin äänin.
Oli tosi tyhmää tulla Kiinaan yksin! Oli tosi tyhmää, etten heittäytynyt perskärpäseksi jonkun niistä pariskunnista perään, jotka jäivät bussista Yangshuossa. Nyt makaan täällä ypöyksin.
Kukaan koko maailmassa ei edes tiedä, että olen täällä. Välinpitämättömiltä ja vihamielisiltä kiinalaisilta on turha yrittää pyytää apua.
Yhtenä aamuyön sudenhetkenä se sitten tapahtuu. Itken ja vaikeroin hiljaa haisevassa huoneessani märän peiton alla.
Palelee, pelottaa ja heikottaa. On pimeää ties kuinka monetta päivää (en halua pitää valoa, koska käytävältä näkee huoneeseeni). Rotat rapistelevat kuin aikoisivat alkaa syödä varpaitani.
Sitten suustani parahtaa lause, joka murtaa selkärankani lopullisesti: ”Voi äiti auta…” Järkytyn ja kauhistun. Miksi nyt kaikkein heikoimmillani rukoilen apua juuri siltä ihmiseltä, jonka viimeisenä maailmassa voisin kuvitella suovan minulle myötätuntoa!?
Olen ymmälläni, pelästynyt ja voimat poissa. Olen tullut näin pitkän matkan elämässäni siitä nelivuotiaasta, joka oppi, että on vain pärjättävä ilman äidin rakkautta (luku 27 Menneisyyden traumat). Olen aikuinen, olen selvinnyt vaikka mistä elämässäni, olen asunut omillani ilman kenenkään tukea jo 14 vuotta, olen opetellut pärjäämään yksin silloinkin, kun se on ollut sietämättömän vaikeaa ja raskasta.
Miten minussa vieläkin voi olla tuo nelivuotias, joka haluaisi turvaa äidiltä – jolta tiedän, että sitä varmasti ei voi saada!
Miksi en rukoillut apua isältä? Hänhän on ollut koko elämäni ajan se, jolta ehdotonta rakkautta saa aina, kaikissa olosuhteissa.
Se joka lapsena pelasti minut äidin kynsistä, se jonka selän taakse pääsin turvaan, lämpöön ja suojaan, se joka on aina valmis auttamaan pyytämättäkin.
Miksi en turvautunut viimeisessä hädässäni isään, jolta turvaa oikeasti olisin voinut saada? Olen yltymmälläni.
Minut on lyöty astalolla maahan. En ollutkaan vahva. Minussa onkin pieni lapsi, joka vieläkin salaa toivoisi rakkautta sieltä, mistä sitä ei voi saada. Se on oikeasti hirmu säälittävää. Olen kertonut teille yhden episodin vaikeasta äitisuhteestani (luku 27 Menneisyyden traumat), en repostele enempää. Teidän on vain uskottava, että tämä, mitä Yangshuon majatalossa koin, oli minulle rankin juttu koko matkallani.
Vielä neljäntenä sairauspäivänä, kun pääsen sen verran tolpilleni, että raahaudun paikalliseen apteekkiin, mietin hiljaa mitä minulle on tapahtunut.
Epämääräisesti ymmärrän, että elämältäni on pudonnut pohja pois.
En olekaan sellainen, joka pärjää yksin. En ole sellainenkaan, joka pärjää ilman rakkautta.
Minussa onkin sisimmässäni vielä pieni lapsi, joka kaipaa huolenpitoa.
Miten minä tästä eteenpäin alan elää, näiden tosiasioiden kanssa?
Kiinalaisesta apteekista saan kiinalaista lääkettä osoittamalla kurkkua, nenää ja päätä.
Se on ihan oikeasti jotain yrttejä, siemeniä, puunkuorta ja kuivattuja pieniä koppakuoriaisia! Käskevät keittämään siitä teetä, se kuulemma parantaa! Kaikki muutkin apteekissa saavat samanlaisia lääkkeitä, jotkut varsin paljon näyttävämpiäkin hämähäkkejä. Johan on!
Koska muutakaan ei ole tarjolla, palaan niine hyvineni ruskean pussukan kanssa haisevaan ja märkään hotellihuoneeseeni.
Uskaltaudun pyytämään vastaanotosta kuumaa vettä, näytän lääkepussiani ja saan kuin saankin vettä, joka on tarpeeksi kuumaa irrottaakseen kuivakamasta järjettömän pahanmatkuista litkua. Miten voi influenssassa haju- ja makuaistin menettänyt ihminen maistaa näin pahan maun teessä! HYI! Juomatta jää parin urhean ryyppäyksen jälkeen.
Olen kuitenkin ollut tänään jo tunnin pystyssä. Voinko jo siteerata otsikkoa lukion venäjän oppikirjastani: ”Ziiizn pabezdaajet” – elämä voittaa?
