Neljä päivää sairastettuani syömättä ja juomatta, jaksan kävellä viereiseen pikkuravintolaan illalliselle.
Varastettujen rahojen takia valitsen listalta edullisimman ruoan: Mongolian Stew, 2,50 juania eli n. 2 mk 50 penniä. (Lista on myös englanniksi, koska Yangshuo on kuuluisa sokeritoppavuorten kylä, jonne ovat jo löytäneet ensimmäiset ulkomaiset reppumatkailijat, kiinalaisten matkalaisten lisäksi).
Annoksessa on ison lautasen täydeltä tummaa suikaloitua lihaa kastikkeessa ja riisiä.
Syön niin paljon kuin jaksan, liha maistuu kyllä oudolta. Syön tätä samaa halpaa lihaa monena iltana peräkkäin Yangshuossa, kunnes alan ihmetellä, miksi yleensä edullisin liharuoka kana on Kiinassa selvästi kalliimpaa kuin tuo Mongolian Stew?
Tosiaan Guangshoussa myytiin torilla jos jonkinlaisia eläimiä ruoaksi.
Jos ruokabaari laittaisi roskaeläimestä ruokaa, niin miten annos nimettäisiin maassa, joka rakensi 21.000 km pitkän muurin sivistyksen ja barbarian välille? Ehkäpä hyvinkin Mongolian Stew.
Myöhemmin tapaamani kokeneemmat reissaajat vahvistavat: ilman muuta se oli koiraa, kissaa, mäyrää tms. No kiva.
Horkkataudin lomassa minua on pitänyt jossain määrin järjissäni Jakartasta divarista ostamani John Frazerin kirja: ”The Chinese”, kanadalaisen toimittajan kuvaus Kiinasta 80-luvun alusta. Jotain joka edes vähän selittää kiinalaisten tapoja toimia.
Poliittiset osuudet ovat mielenkiintoisia, selittävät roppakaupalla totalitaarisen yhteiskunnan peruskäsitteitä ja kiertoilmauksia, kuten:
– ’Negatiivinen esimerkki’ (lievästi paheksuttava hlö): ’pahat virheet, vakavat virheet’ (poliittisesti erimielinen hlö tuomittu), ’olla väärässä’ tai ’huono aines’ (poliittisesti niin hakoteillä, että mainetta ei voida palauttaa tuomion jälkeenkään), ’eläkkeelle jäänti’ (siirretään vähin äänin syrjään), puhdistukset, puoluekuri, rehabilitointi (maineenpalautus), revisionisti (liian oikealla, uudelleenkoulutettava), oikeistolainen (kuka tahansa joka vastustaa totalitarisimia), vasemmistoradikaali (liiankin dogmaattinen maolainen).
– Satojen Kukkien Kampanja (1956), Anti-Oikeistolainen Kampanja (1957), Suuri Hyppy Eteenpäin (1958), Kulttuurivallankumous (1968-77)
– Vuonna 1977 valtaan noussut Deng Xiaopingkin puhdistettiin kahteen kertaan ennen nousuaan johtoon. Vuonna 1962 talouspuheistaan (”White cat, black cat, what does it matter, as long as it can catch a mouse”) sekä v. 1972 kulttuurivallankumouksen vastustamisesta.
– Viimeisten 10 vuoden aikana Deng Xiaoping on uudistanut Kiinaa voimakkaasti, pitäen koko ajan huolen että markkinatalous- yms. uudistuksista puhutaan termillä ”kiinalainen sosialismi”.
(Nyt 20 vuotta myöhemmin vasta tajuan, miten lähellä oli totaalinen totalitarismi vielä vuonna 1992 Kiinassa, se selittääkin paljon.)
Valaiseva on myös Frazerin kuvaus nuorisosankarista Lei Fengistä, joka oli kaikin puolin niin mahtava mallikansalainen, että koko Kiina palvoi häntä.
Nuoriso halusi Lei Feng-julisteen seinälleen (Yangshuossakin on näitä myytävänä) ja lehdet tekivät hänen elämästään suuria sankarijuttuja. Tähän liittyy vain pieni kuriositeetti, että Lei Fengiä ei koskaan ollut olemassa.
Hän oli propagandakoneiston luoma keksitty henkilö. (Ajatella, jos vaikka Michael Jackson, Janis Joplin, Teemu Selänne tai Nalle Wahlroos ovatkin keksittyjä henkilöitä!)
Yangshuo on tosiaan poikkeuksellisen sievä, siisti ja vauras kiinalainen pikkukaupunki. Sokeritoppavuoret tuovat kaupunkiin kävijöitä, ollaan erityistalousalueella, jossa on vapautta yrittää.
Toipilaana kuljeskelen pikkukatuja ja kokeilen kiinalaista kaupallisuutta. Korjautan pahasti kärsineet kenkärajani katusuutarilla, hyvä tulee rautanauloilla, kumiläysköillä ja 1 juanilla (1 mk).
Ostan hienon mekon neljä vuotta täyttävälle kummitytölleni, paljon postikortteja kirjakaupasta, ja omituisia pullotettuja mehuja. Teetän vuolukivestä ex libriksen ystävilleni ja postileiman itselleni.
Tyylikkäästi osaavat katukaivertajat tehdä vuolukivisen buddha-patsaan pohjaan mitä vain suomen kieltä ja kuvaa sinne ideoin.
Matkapäiväkirjaan kirjaan rehellisesti kuitenkin näin:
”Olen helvetin masentunut, silti koetan sinnitellä. Mutta mikä tarkoitus tällä matkalla on, jos pääasiallinen toimintani on maata erilaisissa surkeissa sängyissä paskamaisissa olosuhteissa sairaana ja lähetellä pinokaupalla iloisia kortteja Suomeen? (läheisiähän ei saa huolestuttaa) Ehkä vihdoinkin tajuan, että yksin oleminen ei minulle sovi.”
Pikkuhiljaa uskaltaudun kuvaamaan harvoja, joukosta erottuvia ystävällisen näköisiä ihmisiä. Menen vain lähemmäs, näytän kameraa kysyvästi ja otan kuvan.
En tosiaan ole valokuvaaja, eikä kameranikaan ole kaksinen, mutta näistä pienistä hymyn hetkistä saan paljon iloa ja hyvää mieltä yksinäisyyteni keskelle.
Kuvaan myös salaa kiinalaista päiväkotia/lastenkotia kalteri-ikkunoiden takaa: melko iloisesti ne siellä leikkivät.
Useiden päivien myötä kuntoni kohenee, ja vuokraan polkupyörän ajellakseni lähikyliin aidompaa, tavallista kiinalaista elämää katsomaan. Oudon hiljaisia ovat kylät, taloja on rivi rivissä, vaan missä ovat kaikki ihmiset? Pelloilla? Tehtaissa?
Yhdessä kylässä (Fulissa?) muutamassa talossa on väkeä kotona.
Yhden huushollin ovi on apposen auki, kurkistan sisään ja kun näen hymyilevät kasvot, tartun tilaisuuteen eli sanakirjaan. Vaatimatonta tiedonvaihtoa saadaan aikaiseksi.
Nainen on 26-vuotias, hänellä on kolme veljeä ja kaksi siskoa (maaseudulla voi olla paljon lapsia, yhden lapsen politiikkaa ei siellä noudateta), joista ylpeänä kertoo. Huoneessa on myös aikuinen mies ja 5-vuotias poika, jonkun toisen, koskapa tämä kertoo olevansa naimaton.
Huushollissa on pöydäntapainen, jonka päällä muovinen pieni tuuletin ja sukkia; sängyntapainen, jonka päällä moskiittoverkko, kirjahylly jossa pikkutavaroita, kiinalaisia toivotuksia ja ’pin-up’-kuvia. Matalia pikkujakkaroita sekä kaiken keskellä pieni toosateevee, josta lähtee älytön möly. Sekä punainen puinen ovi ilmeisesti keittiöön. Rohkenen ottaa yhden valokuvan.
Toivotan hyvät päivän jatkot ja jatkan matkaa.
On oltava tyytyväinen tähän saaliiseen.
Pois tullessa pissahätä iskee ja etsin pusikkoa avoimessa maisemassa, ei löydy. Sen sijaan pienen hiljaisen tien mutkasta löytyy hylätty tönö, ladonnäköinen, jospa sitä voisi hyödyntää?
Parkkeeraan polkupyörän, menen tutkimaan ’latoa’. YÄK mikä näky!
Ladossa on maakuoppa täynnä mustaa mönjää, kuopassa iljettäviä paksuja mustia lentäviä vaikka kuinka ja löyhkäävässä paskaliejussa luikertelee miljoonia pikku matoja, toukkia, HYI HITTO! Oliko tämä joku kylän keskitetty ’jätteenkäsittelylaitos’, apua!
Koko päivän on satanut, pehmeää kesäsadetta tosin, ja takaisin Yangshuossa olen tyytyväinen, että sain reissun tehtyä ja palasin elävien kirjoihin.
Vaan Kiinassa ei koskaan pitäisi ennakoida onneaan…
Text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/2013
