Mitä pidemmälle matka jatkuu, sitä tutummaksi maisema muuttuu. Venäjän puolella on jo koivujakin – ja Suomen kesäyön haju! Olen onnellinen!
31.7.1992. Tutustun junan ihmisiin. Ranskalainen Marie tankkaa venäjän fraasisanakirjaa, ruotsalainen Per-Olof valokuvaa innokkaasti kahdella kamerallaan, tanskalainen Helen lainaa korvalappustereoitaan ja saa minut haltioitumaan: kuinka kipeästi olenkaan kaivannut musiikkia! Ihanaa! (Oli hirmuinen virhe lähettää musiikkilaitteet kotiin Singaporesta. Olisin varmasti selvinnyt Kiinassa paljon paremmin niiden kanssa kuin ilman.)
Syömme ravintolavaunussa ruhtinaallisesti kaviaaria ja juomme venäläistä shampanjaa.
Se on mahdollista, koska Neuvostoliitto hajosi ja dollarin vaihtokurssi nousi taivaisiin.
Yhdellä dollarilla saa 150 ruplaa ja pullo shampanjaa maksaa 450 ruplaa, alle kolme dollaria.
Tulee yhtä syyllinen olo kuin sukkahousujen myynnistä Leningradin mustassa pörssissä.
Katson ikkunasta siperialaisen pikkuaseman ankeaa elämää.
Tuokin nuori nainen tuossa kioskilla mustaa limonaatia tai juuriolutta juo, istuu ostoskärryn päällä ja kaikesta näkee sen.
Hankalan ja tylsän nykyisyyden, näköalattoman tulevaisuuden ja kaikenkattavan lohduttomuuden.
Mihinkään et täältä pääse, olet tuomittu elämään ja kuolemaan tässä perslävessä, ja vaikka joskus pois pääsisitkin, kahta vaikeammaksi se siitä muuttuisi. Sääliksi käy.
Kun päästään Sludyinkaan, kaupunkiin Baikalin rannalla, käy ilmi että junamme onkin raiteilla liikkuva city-market.
Valtava massa ihmisiä tungeksii asemalaiturilla ja käy kiivasta huutokauppaa kiinalaisten trokareiden kanssa. Kaksi nahkatakkia tänne! Untuvatoppatakki sinne! Värikkäitä silkkihuiveja rouvalle!
Ostajat ovat myyjien armoilla. Koska juna pysähtyy asemalla vain viisi tai kymmenen minuuttia, aikaa tinkimiseen ei ole. Kiihkeimmät ostajat tulevat muitta mutkitta junaan sisään (lahjuksilla?) ja tekevät ostoksia kokonaisen asemanvälin jäniksinä matkustaen.
Kiinnostun tästä ilmiöstä ja hieron tuttavuutta kiinalaisen kauppiaan kanssa, utelen hänen bisneksistään.
Wan-Wii on 10 vuotta sitten valmistunut insinööri, joka teki töitä 9 vuotta putkeen pienellä palkalla, kunnes hän vuosi sitten ryhtyi pimeäksi nahkatakkikauppiaaksi Siperian pikajunaan, jossa tienaa kymmenkertaisesti verrattuna entiseen palkkaan.
Jokainen heidän jengistään tienaa 500-600 dollaria per reissu. Viime keväänä vielä tienesti oli moninkertainen, kun mitään määrärajoituksia ei ollut matkatavaroiden suhteen. Nyt saa olla maksimissaan 35 kiloa per henki, mikä heikentänyt bisnestä merkittävästi.
Mielessäni lasken, että kun untuvatoppaliivi maksaa Pekingin silkkimarkkinoilla 30 juania ja täällä junan ikkunasta 30 dollaria, niin venäläiselle ostajalle hinta on kuusinkertainen verrattuna siihen, mitä kuka tahansa turisti maksaa tuotteesta Pekingissä.
Aikoinaan Leningradissa kauhistelin tätä monopolikapitalismia – kuinkahan kauan kestää ennen kuin vapaa kauppa ehtii Siperiaan asti, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ole?
Seuraavana aamuna meidän reppumatkalaisten jengiä kuohuttaa Per-Olofin kameravarkaus. Hänen pikkureppunsa varastetiin yöllä hänen sängystään ja siinä meni mm. kaksi hienoa kameraa.
Onneksi hänellä on vakuutus. Lähden hänen avukseen tapaamaan junapoliisia (Siperian pikajunassa on sellainenkin!), koska osaan vähän venäjää.
Siis luulottelen osaavani, tosiasiassa en muista lukion lyhyestä venäjästä muuta kuin: Sdraastuitte! (Tervehdys!) Marooshenoi (Jäätelöä), Moi galuptsik (Kultaseni!) ja Ziizhn pabezdaajet! (Elämä voittaa!)
Mietin, että jos aloitan noilla lauseilla, loppu sujuu varmasti hyvin! Ainakin olen noilla saanut kerrassaan ihastuttavaa palvelua ravintolavaunun vanhoilta herroilta. ;D
Junapoliisi on ystävällinen, mutta yhteistyörajoitteinen. Varkaus kuulemma pitää ilmoittaa siihen poliisipiiriin, jossa se on tapahtunut. Olimme yöllä Jaroslavlin piirikunnassa, joten varkaus pitää ilmoittaa sinne. Mutta nyt olemme jo aivan muualla, joten valitettavasti hän ei voi auttaa. Mitä ihmettä voimme tehdä?
No voittehan te koettaa Moskovassa saada apua asemapoliisilta, jos hän voisi lähettää rikosilmoituksenne Jaroslavliin tms. Jaaha! No odotetaan sitten Moskovaa.
Takaisin tylsistymään junan looshiin. Luen karua Vankileirien saaristoa, päiväunelmoin omasta tulevaisuudestani, juttelen niitä näitä matkaseurani kanssa ja tuijotan nyt jo kyllästyneenä maisemaa, joka on ollut jo kolme vuorokautta yhtä ja samaa. Vielä pitäisi pari päivää jaksaa.
Ihmiset muuttuvat kyllä pikkuisen kauniimmiksi asema asemalta, kun etenemme länteen. Talot vähän isommiksi, silti ne ovat ränstyneitä ja maalaamattomia harmaita ladonrötisköjä, pihat kaatopaikkoja, välissä mittaamattomat lakeudet aroa ja sekametsää.
Minua alkaa pikkuhiljaa pelottaa. Nämä maisemat ja talot ovat niin samankaltaisia kuin Suomessa, onkohan Suomessakin noin rumaa?
Ihan totta, en muista enää tarkoin, en voi olla varma, olen nähnyt niin monenlaista arkkitehtuuria ja elämänmuotoa tässä matkan varrella, mitä jos Suomessa on juuri tällaista?
Tunnelmaa mataloittaa, kun alun nostalgia Siperian pikajunasta vaihtuu inhottavaksi katsaukseksi mustan pörssin ihmis- ja tavarakaupasta.
Prostituutiota vaunussa numero 7.
Noin 17-vuotias tyttö ja sutenööri kulkevat kiinalaishytistä toiseen. Maksu on 1500 ruplaa per hytti, eli 10 dollaria, josta pimppi saa 6 dollaria ja tyttö 4. Hyttihinta sisältää kaikkien 4-5 kiinalaismiehen toimet tytön kimpussa, pimppi seisoo ulkopuolella kello kädessä. Hyi hitto!
Alan toden teolla kyllästyä tämän junan korruptoituneeseen, rikolliseen systeemiin. Sen takia moni on menettänyt tavaroitaan, tunnelma on kuin varkaiden markkinoilla ja kaiken huipuksi tämä.
Vielä pitää kestää kymmenen tuntia Moskovaan. Nyt odottaminen käy jo työstä. Kunpa olisimme jo perillä!
P.S. Jos haluat kokea nykyaikaisen Trans-Siperian junamatkan, sitä tarjoaa tuntitolkulla autenttisesti junan ikkunasta kuvattu Google Mapsin virtuaalimatka täällä: http://www.google.ru/intl/ru/landing/transsib/en.html
Copyright; text and photos Vaula Norrena 1992/ 2013
