”Helvettiin kaikki tyynni. Minäkin olen onnellinen. Olen kerrankin oikein täysin onnellinen. Ei ole muuta kuin nykyhetki. Se on maailman yksinkertaisin ajatus ja silti se on niin vaikea tajuta.” Näillä Norman Papermanin sanoilla olin hyvästellyt tuttavani Suomessa pitkälle marssille lähtiessäni puolisen vuotta aikaisemmin.
Norman Paperman oli loppuunajettu newyorkilainen kustannustoimittaja, joka päätti jättää kaikennielevän työnsä ja muuttaa perheensä kanssa pitämään hotellia pienellä Karibianmeren saarella – nimittäin Herman Woukin romaanissa ’Karnevaalit’.
Voitte arvata miten siinä kävi.
Termiittejä, paskaputken hajoamisia, salmonellaepidemioita, lahjontaa, byrokratiaa, baarimikon paksuksi panemia porvarisperheiden tyttäriä ynnä muita hotellinomistajan stressitekijöitä.
On tyypillistä, että sankari selittää sankarimatkan itselleen jonain hauskana sijaistoimintana, vaikka todellisuudessa on lähtenyt selvittämään vakavia menneisyyden traumojaan.
Se on se mystinen ’kutsu’, jonka sankari tulkitsee kutsuna kivaan seikkailuun tai jännittävään prinsessanpelastamisprojektiin.
Minäkin halusin matkallani tarttua hetkeen ja nauttia trooppisen ilmaston lämmöstä. Balilla se hyvin onnistuikin, leppoisan tunnelman ja toverillisen Good Karman yhteisön ansiosta.
Kuitenkin, milloin vain oli joutilas hetki, jota en käyttänyt paikallisen kulttuurin ihmettelyyn, mieleni valtasivat kotimaassa rempallaan olevat asiani. Ei työtä, ei asuntoa, ei kohta rahaakaan. Ei hajuakaan tulevaisuudesta.
Moninkertainen epäonnistuminen mainosalalla – näinhän minä sen itse tulkitsin, koska vaikka olin sekä raijannut miljoonakaupalla rahaa toimistoon ylityötunneillani
että tehnyt asiakkaiden mielestä hyvää työtä,
että myös niittänyt mainetta mainosalan kilpailuissa
– niin siitä huolimatta juuri minut oli haluttu pois toimistosta, kun siellä alkoi mennä huonosti.
Minussa siis täytyi olla jotain perustavanlaatuista vikaa.
Ajattelin sen näin: tiukan paikan tullen työyhteisössä astuvat voimaan viidakon lait.
Minulla ei selvästikään ole niitä ominaisuuksia, joita sellaisessa ympäristössä vaaditaan.
En osaa pelata ja juonitella.
Enhän edes ollut tajunnut olevani huonossa huudossa ja selkäänpuukotuslistan kärjessä.
Ja järkeilin: minulla ei ole mahdollisuuksia selvitä tuonkaltaisissa työyhteisöissä jatkossakaan. (Ihan järkevää järkeilyä sikäli, että se oli jo toinen kerta, kun menetin työpaikan mainostoimistossa toisten selviytymispelin takia.)
Muutamassakin työyhteisössä 14-vuotiaasta asti olleena olisin tietysti voinut vetää niistä keskiarvon Sardinian pappa Vanninon tapaan ja todeta, että ei hätää, olen ollut pidetty ja pätevä työntekijä jokseenkin joka paikassa muualla.
Puoli vuotta aikaisemmin minua oli pyydetty toiseen toimistoon pestiin, josta oli tarkoitus tehdä luovan johtajan paikka. Olivat jopa nähneet vaivaa ja selvittäneet, mistä pidän eniten ja tarjosivat juuri sitä – matkoja ja oleskelua Italiassa.
Tuolloin kuitenkin torjuin tarjouksen, koska minulla oli isoja töitä kesken omassa työpaikassani ja ajattelin, että minulla oli hyvä tilaisuus oppia siellä vielä lisää.
Oliko tämä sankarin kohtalokas erehdys, hamartia? (ks. lisää Aristoteles: Runousoppi)
Työpaikan menettämisen jälkeen muutamista muistakin toimistoista tunnusteltiin, voisinko tulla. No en voinut.
Koska olin nyt sitä mieltä, että olin epäkelpo yksilö tuollaisiin työyhteisöihin.
Syytin ja soimasin itseäni – ja vain itseäni.
Pidin sitä normaalina ja ainoana oikeana tapana reagoida asioihin.
Olin ankara itseäni kohtaan. Olin kasvanut sellaiseksi, että pidin itseäni vastuullisena kaikesta, mitä minulle tapahtui, olkoon vaikka maanjäristys.
Olin tottunut hoitamaan itse kaikki asiani, enkä juuri koskaan edes harkinnut pyytäväni apua muilta.
Pärjäsin yksin ja pärjäisin yksin, se oli osa persoonaani – ja samalla vakava menneisyyden trauma, jonka joutuisin tällä matkalla kohtaamaan kipeästi moneen kertaan.
Paljon myöhemmin, vasta sitten kun minusta tuli äiti, aloin tajuta, mistä kaukaa tuo perinpohjainen syyllisyys ja omavoimaisuuden vaatimus minussa kumpusi.
Kun katsoin omia tenaviani, minulle oli päivänselvää, että olisi julmaa vaatia heiltä sellaista, mitä minulta oli jo pienenä vaadittu.
Kerron esimerkin. Alankotien isommat tytöt tytöt kiusasivat minua Kouvolassa aina, vaan aina sinne menin koska toivoin että jospa tällä kertaa. Kerran he huolivatkin minut leikkiin oikein ystävällisesti hymyillen, leikittäisiin piilosta.
Minä saisin laskea. Minut pantiin leikkimökkiin laskemaan, kun muut etsisivät piilot. Kun olin laskenut loppuun, huomasin että minut oli teljetty mökkiin. En päässyt millään pois.
Huusin toisia päästämään minut pois, mutta pihalta ei kuulunut liikettäkään. Olin 4-vuotias ja katalan petoksen uhri.
Huusin, ja huusin kauan, enkä tänä päivänäkään tiedä miten lopulta pääsin pois, tyttöjä en kyllä nähnyt.
Syvästi järkyttyneenä lähdin suureen ääneen vollottaen kohti kotia.
Muistan että ajattelin: ”Nyt ainakin minua on kohdeltu niin pahasti väärin, että ainakin tällä kertaa äidin pitää minua lohduttaa.”
Vaan mitä teki äitini nähdessään järkyttyneen, hallitsemattomin puistatuksin ulvovan nelivuotiaansa ovella?
Hän suuttui ja tiuskaisi kovaan ääneen: ”Mitä sinä minulle tulet itkemään!! Mene ja puolusta ite ihtiäsi!” ja paiskasi oven kiinni nenäni edessä, teljeten minut pihalle. Yksin itkemään lisää.
Tuosta päivästä alkaen minulle oli lopultakin selvää, että en missään olosuhteissa koskaan voisi turvata äitiini.
Minusta kasvoi omavoimainen, paljon itseltään vaativa ja paljon syyllisyyttä poteva lapsi – ja aikuinen.
En siis päässyt syyllisyyttäni ja omaa huonouttani pakoon edes toisella puolella maapalloa.
Öisin piehtaroin painajaisissa ja päivisin podin syyllisyydentunteita. Sekä suunnittelin, miten onnettoman tilanteeni korjaisin.
Toki suloinen joutilaisuus varsinkin Balilla teki sen, että tuli ihan innollakin ja valoisin mielin suunniteltua kaikenlaista, mihin sitä voisi ryhtyä kotiin päästyä ja kuinka kaikki kääntyisi lopulta parhain päin.
Olin silti pallo hukassa elämäni suhteen – eniten ehkä siksi, että en voinut tai katsonut tarpeelliseksi jakaa onnettomuuttani muiden kanssa.
Ensinnäkin, minusta oli aidosti kiinnostavampaa kuunnella muiden tarinoita. Toiseksi, en uskonut muiden jaksavan paneutua minun ongelmiini, eivät ne olleet sen arvoisia että olisin voinut vaivata.
Kolmanneksi, ei tullut mieleenkään kehitysmaassa, jossa ihmiset taistelevat toimeentulosta köyhyysrajalla, alkaa ruikuttaa omista länsimaisista ongelmistaan.
Jälkeenpäin ajatellen, olisi ehkä ollut viisasta tuona vuonna jutella muidenkin kuin unieni kanssa.
Vietin Balilla kuukauden.
Good Karman ihana yhteisö sai sen aikaan, että en viitsinytkään lähteä idempään Lombokille, ja kun en saanut matkaseuraakaan sinnepäin.
Minulla oli lentolippu Denpasar – Hong Kong 22.6.1992.
Olin päättänyt suunnata seuraavaksi Kiinaan ja sieltä aikanaan kotiin Trans-Siperian junalla.
Junalla Hong Kong – Helsinki all night long tekee n. 12.500 kilometriä – vaan onhan tässä aikaa vielä.
copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/2013
