Bukittinggi. Ensiksi Indonesia näyttäytyy meluisana, päällehyökkäävänä ja ’riistävänä’, kun erilaiset palveluiden kaupustelijat koettavat aggressiivisesti napata vasta maahan tulleet viattomat, ennenkuin nämä tajuavat mikä on maan oikea hintataso.
Amerikkalaistyttö Sydney ja minä raivaamme tiemme päällekäyvine tarjoajien läpi tyynesti korvaa kallistamatta.
Olemme lopen uupuneita, hikisiä, syömättömyydestä ja juomattomuudesta heikkoja, vaan kävelemme omin jaloin kukkulaisen kaupungin läpi kohti halpoja majataloja.
Valitsemme piskuisen, vaatimattoman ja nimettömän majapaikan vastapäätä vielä surkeampaa, jonka nimi on Nirvana.
Joudumme odottamaan huoneita pari tuntia. Menemme syömään pesemättöminä, takkuisina ja epämukavina.
Vaatimattomassa ravintolassa ruokaa odotellessa taas yksi kaupustelija änkeää pöytäämme.
Hän alkaa esitellä valokuva-albumista mahdollisuutta lähteä viidakkoon alkuasukasheimoja katsomaan.
Sydney alkaa jo lämmetä, mutta minä tuijotan tuskaisesti keittiöön päin.
Olen ollut ilman ruokaa ja juomaa nyt 50 tuntia, eikä järki enää juokse. Mietin mielessäni, että juuri ja juuri selvittiin ruttolaivasta ja tuo yksi hullu haluaa vain lisää kärsimyksiä.
”Jospa syötäisiin ensin?” ehdotan.
Maha täynnä, joskin edelleen likaisena, maailma näyttää asteen valoisammalta.
”Jospa sitten jaksettaisiin, jäähän meille yksi lepopäivä ennen lähtöä viidakkoon”.
Matkapäiväkirjan mukaan tuo ’lepopäivä’ 29.3.1992 on käytetty seuraavasti:
* Kiipeäminen Panorama -kukkulalle
* Markkinat ja valokuvien otto
* Eläintarhassa
* Museo, Minangkabau-kansan matriarkaaliseen kulttuuriin tutustuminen * Siberut-saaren viidakkovaelluksen hössääminen ja pakkaaminen
* Mona Lisa kiinalainen ravintola
* Korttien kirjoitus (n. 12 kpl).
Kohtalaisen toimeliasta on reppumatkailijan arki, eikä siitä kirjoiteta matkapäiväkirjaan kuin murto-osa.
30.3. lähtö viidakkoon. Ensin viiden tunnin bussimatka, sitten yli yön laivalla Siberut-saarelle, sitten pari tuntia moottorikanooteilla, kunnes ollaan viidakon rajassa ja tarpominen voi alkaa.
Meitä on yhdeksän: tanskalaiset Katerine ja Ulla, ruotsalaiset Andrea ja Therese, hollantilaiset Hans ja Robito, australialainen Maurice, sekä Sydney ja minä.
Meillä on oppaanamme kaksi alkuperäistä siberutlaista, Un ja Nik.
Un osaa hiukan englantia ja Nik tuntee viidakon. (niin meille ainakin luulotellaan)
Kun muta ja ryteikkö alkaa, luulemme ensin, että tämä on vain tällainen hankala osuus jonkin aikaa ja sitten helpottaa.
(Ei helpota, moneen päivään.)
Lipsumme limaisten, märkien, lahonneiden puunrunkojen päällä kulkevaa ’polkua’ epätoivoisesti tasapainoillen. Harhaan ei saa astua, sillä se tietäisi putoamista alhaalla olevaan piikkirisukkoon, tai kaikennielevään liejuun, tai syvään puroon, tai tyhjään. (Valitan kuvamateriaalin epärealistisuuutta, alkuasukkaat menivät sellaista vauhtia, että ei tullut mieleenkään ottaa kameraa esiin kuin helpoissa taukopaikoissa).
Viidakossa on pimeää ja mädänhajuista. Päällämme roikkuu märkää kasvillisuutta kirppuineen. Sivulla verille repiviä piikkipensaita ja myrkkykasveja. Alla mutaa ja käärmeitä.
Mätien pölkkyjen päällä on pysyttävä, tuntitolkulla, kilometrikaupalla, mikäli ei mieli päästä hengestään.
Tanskalainen Katerine hihittää hysteerisesti joka kerran, kun hän kompuroi ja repii itseään.
Hollantilainen Hans ei selviä uimatta monenkaan puron yli, koska hän on liian kookas ja pitkäraajainen pysyäkseen vaelluskengillään pystyssä ranteenpaksuisilla siltapuilla.
Eivätkä ne minunkaan sileäpohjaiset aerobic-tossuni ole paras mahdollinen valinta näihin olosuhteisiin.
”Eikö tämä ole berserkkiä!” huohotan edessäni kulkevalle Sydneylle. ”Well, ei tämä tosiaankaan ole mikään Disneyn luontoleffa….” hän vastaa urheasti.
Emme kumpikaan ole rapakuntoisia, Sydney on harrastanut liikuntaa koko ikänsä ja olen minäkin hölkännyt 8 km päivässä jo ennen tänne tuloani. Silti tämä on meille raskasta ja voimia vaativaa.
Lepohetket ovat harvassa, ne käytetään valokuvaamiseen, kun kerrankin oppaat ovat hetken paikoillaan.
Tarvomme tuntitolkulla, ja onhan välillä viidakossa aukeampiakin paikkoja. Eläimiä emme ehdi nähdä, paitsi käärmeitä suhahtelee ohi välillä.
Oppaamme lisäävät vauhtia, koska meidän pitää päästä viidakkokylään ennen pimeää. Olemme jo kiipeilleet ylös alas ainakin kuusi tuntia. Onneksi oppaamme eivät kerro meille, että he ovat eksyneet…
Elämme aikaa ennen kännyköitä ja navigaattoreita.
Kompassia eivät oppaat käytä, he tuntevat viidakon ja kuljettavat meitä muistinvaraisten ’polkujensa’ mukaan.
Ongelma vain on, että viidakko muuttuu ja ’polut’ muuttuvat aina sadekauden jälkeen sen mukaan, mistä parhaiten pääsee kulkemaan.
Kun lopulta läpimärkinä, liejuisina ja pää kuumeessa saavumme Teteburun talolle, tuijotamme sitä epäuskoisina silmät harittaen.
Vapisevin jaloin astumme pihaan, joka on pelkkää villisikojen polkemaa pehmeää liejua.
Sikojen ja liejun löyhkä on lähes tainnuttava.
Tämä ei ole se, minne meidän piti mennä, mutta tämä on yksi niistä, joka on tottunut vastaanottamaan vieraita aina joskus. Teteburu.
Meitä vastaan tulee talon emäntä Noilili, pelkässä repaleisessa sarongissa.
Hän on pieni kurttuinen ja kuivunut. Hänet on tatuoitu yltympäriinsä pitkillä seeprajuovilla. Hänen hampaansa on viilattu teräviksi piikeiksi. Hän katsoo meitä yllättyneenä (sillä yllätysvieraitahan me olemme), heilauttaa kätensä tervehdykseen: ”Aileo ita!”
”Aileo ita” me vastaamme ja kömmimme hänen perässään ylös taloon eräänalaisia kissanrappusia pitkin.
Talo on rakennettu paaluille noin 1,5 metrin korkeuteen, siinä on kaksi huonetta peräkkäin ja kolme ovetonta oviaukkoa eri ilmansuuntiin. Ikkunoita ei ole.
Oviaukkojen yläpuolella on moninkertainen rivistö pääkalloja: noin 80 apinan ja villisian kalloa, sekä luita ja muita taikakaluja.
Huonekaluja ei ole lainkaan, astioitakin vain muutama muhkurainen vadintapainen, vaikka tämä on poppamiehen, kylän rikkaimman miehen talo.
Minulla yksin on kuuden kilon repussani enemmän tavaraa kuin koko tämä suku omistaa, minusta tuntuu.
He tuijottavatkin varsin huvittuneina ilmatyynytossujamme, hammasharjojamme, kameroitamme, hyttysmyrkkyjämme.
Vieraiden kunnaiksi talon emäntä löytää kuitenkin jostain mustat, pinttyneet rintsikat ylleen.
Talossa asuu yksi kokonainen suku, noin 20 henkeä.
Naiset kanniskelevat lapsia rinnoillaan ja tekevät huushollitöitä.
Miehet istuksivat ja turinoivat, sekä toimittelevat vähän väliä tärkeitä tupakkatoimia lannevaatteeseen sidotun tupakkarummun kanssa.
Myös naiset tykkäävät tupakasta kovin, ja osa meistä on ymmärtänytkin hommata tupakkaa heille tuliaisiksi.
Sydney on keksinyt tuoda lapsille ilmapalloja ja siitäkös iso riemu syntyy, niin pienille kuin isoille! Mitään näin värikästä ja hauskaa he eivät liene nähneet herran aikoihin.
Mentawai-kansa. Entisiä pääkallonmetsästäjiä ja ihmissyöjiä, nykyisiä väkivallattomia kukkaiskansalaisia.
Tällaista olen heistä kirjannut ylös matkapäiväkirjaani:
”Elävät kolmella saarella, yhteensä maksimissaan 25.000 henkeä, Siberutilla noin 10.000, mutta vain murto-osa elää enää perinteistä alkuasukaselämää viidakkokylissä, ehkä pari tuhatta.
Nuoremmat alkavat lähteä kylistä, hallitus rohkaisee tähän antamalla asuntoja kaupungista.
Useimmat viidakkokyläläiset eivät totu kaupunkielämään, vaan palaavat. Käyvät kyllä joskus 2-3 päivän visiitillä kaupungissa ihmettelemässä.
”Elävät vaihtotaloudessa, eivät käytä rahaa.
Joka perheellä on omat sagopalmunsa, joiden sadolla he elävät.
Jotkut käyvät vierailla plantaaseilla töissä esim. kahden viikon jakson, josta saavat kuukauden ruoat.
Sitten vasta palaavat töihin, kun ruoka on loppu. Pitävät kotonaan kanoja ja villisikoja, pienimuotoista kalastusta ja metsästystä harrastavat (apinoita).
”Vapaa-aikana(jota on paljon) istuksivat ja turinoivat ja polttavat tupakkaa. Joskus innostuvat soittamaan rumpuja ja tanssimaan, liittyy animistiseen uskontoon. Uskonnossaan palvovat tulta, ukkosta ym. luonnonvoimia, uskovat henkiin pahoihin ja hyviin, ja uskovat ruokauhrin voimaan.
”Poppamiehellä on suurin valta kylässä, seuraavaksi kylän vanhimmalla.
Poppamiehen taidon voi oppia vain maksamalla vanhemmalle poppamiehelle kalliisti, esim. yksi kana per jokainen tiedonjyvänen.
Eli vain varakkaista voi tulla poppamiehiä. Poppamiehiä on useita per kylä, kylä on suuri alue, jossa on monia pikkukyliä, jotka saattavat koostua vain yhdestä suvusta. Talot ovat kaukana toisistaan, mutta yksi suku asuu aina yhdessä tai ihan lähekkäin.
”Avioliitto: nuorina menevät, mies noin 20, nainen n. 17. Naisesta maksetaan, esim. neljä sikaa tai sagopalmu tai paljon kanoja. Tytöllä ei ole osaa eikä arpaa tässä bisneksessä, hän on kauppatavaraa.
Joskus aniharvoin saattaa käydä, että tyttö karkaa takaisin vanhempiensa kotiin, jossa häntä hävetään, kohdellaan leskenä, eikä kukaan muu enää halua häntä.
Tyttö muuttaa avioliitossa aina miehen perheen luo, pakollinen yhteiselämä anoppilassa kestää vähintään kolme kuukautta, käytännössä usein koko elämän. Pari voi, jos haluaa, rakentaa myös oman pikkumökkinsä, vaan käytännössä harvinaista.
”Ruoka on sagoa ja tarokkia. Sago on tärkkelyspitoinen palmunkaltaisessa puussa kasvava mauton tähkä, jollain tapaa vastaa riisiä, mutta pahanmakuista.
Tarokki on juureskasvi ja kasvaa maassa, harvinaisempaa ruokaa.
Suolaa tai muutakaan mausteita ei käytteä, joten ruoasta tulee tapettiliisterimäistä pahaa sotkua. (Niin hirveän pahaa, että meitä varten kannettiin isoa riisisäkkiä ympäri viidakkoa, ettei meidän tarvinnut sagoa syödä)
”Juhlat. Mentawait juhlivat syntymää, kuolemaa ja avioliittoa.
Myös sairaan parantaminen ja parantuminen on juhlan aihe.
Poppamies järjestää halutessaan jonkin uskonnollisen tanssijutun, ehkä kerran kuussa. Muuten vaan saatetaan heretä soittamaan rumpuja ja joikaamaan, kun ollaan iloisella mielellä tai halutaan manata metsästysonnea.
”Sivistys. Lapset eivät käy koulua, eikä opetusta muutenkaan anneta. Saattaa olla joku joka on ihmeen kaupalla oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan, hän hoitaa sen sitten koko kylän puolesta.
” Kaikkea mentawai-elämää leimaa yksinkertaisuus, niukkuus, vähään tyytyminen, mihinkään pyrkimättömyys.
”Rantaan ei rakenneta rappusia, ettei tarvitsisi tarpoa polvet liejussa. Vessaa tai kylpyhuonetta ei tunneta, onhan puskat ja puro. Vaatteita ei pestä eikä korjata.
Ruoka on yhtä ja samaa mautonta sagoa samalla tavalla laitettuna kolme kertaa päivässä. Koriostautuminen tehdään tatuoinneilla.
Tavaraa ei haalita, se ei kertakaikkiaan ole kiinnostavaa.”
Teteburun poppamiehen talo on vauras ja sivistynyt.
He suhtautuvat meihin ystävällisesti ja välinpitämättömän kiinnostuneesti. Saamme tehdä omat ruokamme, he eivät loukkaannu eivätkä pyri osille. He valmistavat oman ruokansa lähinnä tökkäämällä sagontähkät hiillokseen ja se siitä.
Sagonlehdestä he myös käärivät sätkänsä aterian jälkeen. Kekäleestä otetaan tuli paljain sormin, ja pötykkä suuhun palamaan.
Talon varsinainen isäntä on kotikäynnillä jonkun sairaan luona, joten varaisäntä kertoilee meille juttuja menneiden päivän touhuista, oppaat kääntävät.
Ovat käyneet villisikaa metsästämässä huonolla onnella.
Ovat laulaneet metsästysonnea, vaan siitä ei ole ollut apua.
Ovat kuitenkin saaneet käärmeen napattua kotipolulta.
Ovat tyytyväisiä kun sadekausi on ohi.
Koetamme keskustella meille annetun fraasimonisteen avulla. ”Piga ruraam sosoa?” kysyn Noilili-rouvan ikää.
”85!” hän näyttää ylpeänä sormillaan. Entä montako lasta? Seitsemän, hän näyttää sormillaan ja alkaa esitellä heitä. Olen ällikällä lyöty, kun näen, että nuorin on vasta noin kolmentoista.
Kun seuraava henkilö ylpeilee olevansa 125-vuotias, tajuan, etteivät mentawait tiedä eivätkä laske ikäänsä. Ei heillä ole mitään muuta ajanlaskua kuin vuodenaikojen kiertoon perustuva.
Jos iällä ei ole mitään merkitystä, miksiköhän sellainen kysymys fraasimonisteeseen oli laitettu?
Pian laskeutuu sysimusta yö viidakkoon ja me käymme paljaalle riukulattialle nukkumaan.
Jonkinlaiset moskiittoverkot virittelemme päällemme, ne ovatkin ainoat petivaatteemme. Vaatteita ei meillä ole muutenkaan tarpeeksi, ja varsin kovahan noiden riukujen päällä on nukkua. Tärisemme kylmästä valvoen läpi yön ja aamun valjetessa alamme nousta ylös.
Mihinköhän viidakkovaelluksemme meidät seuraavaksi johtaa?
*** jatkuu ***
P.S. Tietääkö kukaan, säilyivätkö mentawait hengissä Aasian tsunamista v. 2004? Voisin kuvitella että syvällä korkeaalla viidakossa asuivat ehkä selvisivät, vaan rannikon tuntumassa asuneet luultavasti menivät hyökyaallon mukana? 🙁 Järistyksen keskus oli kuitenkin varsin lähellä Siberut-saarta Sumatran itäpuolella.
Copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/ 2013
Kun kysyin poppamiehen perheeltä, että mitenkäs sen ihmissyönnin kanssa oikein on, oletteko oikeasti lopettaneet? Niin vastasivat hihitelleen kuin pikkulapset, että ”Joo ei me enää tehdä semmoista… ennen me kyllä tehtiin vihamiehillemme, vaan ei me enää…” Siihen oli luottaminen ja nukkumaan käyminen sitten 😉