Bangkokista Koh Samuille on 55 minuutin lento pikkukoneella.
Kun koneesta astuu ulos, kasvoille humahtaa kuuma ja kostea trooppinen ilma. Aurinko paistaa kirkkaana ja kuumana, taivas on sininen, kookospalmut kohoavat korkeuksiin.
Samuin lentokenttä on pelkkä palmupuusta rakennettu avoterassi, pieni sievä ja eksoottinen.
Siitä avolava-pick-upilla kuoppaista hiekkatietä kohti Chaweng Beachiä ja Best Beach Bungaloweja, 8 km pitkän hiekkarannan mutkassa sijaitsevaa erittäin vaatimatonta majoitusta.
text and photos copyright Vaula Norrena 1992/2013
”Sinä tulit takaisin?” kummastelee Best Beachin isäntäperhe.
”Niin no, minulla nyt on tällainen välivuosi….” yritän selitellä.
Majoitun liiterimäiseen pikku bungalowiin.
Menen rantaan kävelylle, nautin samettisesta hiekasta ja linnunmaitoisesta vedestä joka huljuu jaloissani .
Vedän meri-ilmaa isoin annoksin nenän kautta sisään ja tuijotan onnessani turkoosin meren horisonttiin. Tämä se on oikeaa elämää!
Luonnon saa tuntea ihollaan ja kehollaan, vailla vaatteiden ja järjestyneen yhteiskunnan rasitteita!
Kulkukoirat hölköttelevät rannalla, muutamia ihmisiä lojuu raukeana vesirajassa, ranta on melko tyhjä, joku pähkinöiden kaupustelija kuljeskelee rennosti ja suuremmin häiritsemättä pitkin rantaa. Millaistakohan täällä oli 20 vuotta sitten, jolloin ei varmasti ollut montakaan bungalowia tällä satumaisella rauhaisalla rannalla?
Kutkuttavan odottava, ennalta-arvaamattoman tapahtumainkulun tuoma jännitys mahanpohjassa – koko keho tietää, että kohta tapahtuu jotain.
Olen tullut Koh Samuille yllätyksenä ystävälleni.
Hän ei tiedä, enkä tiedä tietäisikö vaikka v. -92 olisi ollut sähköiset viestintävälineet käytössä.
Minusta yllätys on hyvä idea, koska emme ole niin läheisiä, että olisi ollut järkeä ruveta etukäteen postilla sopimaan, varsinkaan kun ei vastaus olisi ehtinyt Suomeen ennen lähtöäni.
Illansuussa kävelen herra O:n ulkoilmabaariin (kaikki ravintolat Samuilla ovat ulkoilmasellaisia, siitä paikan viehätys tuleekin).
Hän ei ole siellä. Ei se mitään, ehtiihän tässä.
Viihdyn hyvin myös sivullisena maailmanmenoa katsellen, se on matkoillani suurimpia huvejani muutenkin.
Tarkkailen baarin työntekijöitä. Jotenkin he eivät näytä yhtä iloisilta ja rennoilta kuin vasta kuukausi sitten jolloin kaikki oli heillekin vielä uutta. Pari vakiothaityttöä pelaa rutiinimaisesti neljän suoraa länsimaisen ’viikkopoikaystävänsä’ kanssa.
Joka miehellä on kaljatuoppi edessään, he eivät juuri sano mitään. Kaikki näyttää arkisemmalta, nuhjuisemmalta ja hiljaisemmalta kuin kuukausi sitten.
Seuraavana päivänä puolilta päivin satun kävelemään kylänraittia pitkin, kun herra O tulee vastaan. Yllätys on molemminpuolinen – ja lievästi sanoen iso. Herra O:lla on kainalossaan paikallinen tyttöystävä, itse asiassa kaksikin.
Vasta kuukausi sitten tyttökaupan ankarasti tuominnut moralistimies on muutamassa viikossa omaksunut Thaimaassa oleskelevien länsimaalaisten miesten yleisen tavan pitää paikallisia tyttöystäviä – sen lisäksi että he käyttävät vakituisia ostohoitoja ”hieman huvitellakseen, kerranhan sitä vain eletään”.
Tyrmistyn. Hirmuinen häpeä valahtaa kehoni läpi ja tekee heikon olon.
Tyhmä, tyhmä, TYHMÄ! huudan mielessäni itselleni.
Miten saatoin olla niin typerä, että uskottelin itselleni enemmän!
Ja miten en tunnistanut tuota luonteen heikkoutta jo kuukausi sitten, olisi pitänyt osata lukea ihmistä!
Silti hymyilen, moikkaan ohimennen kuin hyvänpäivän tuttua, kävelen ohi ja livahdan läheiseen myymälään.
Sydän hakkaa, olen kauhistunut ja kiihtynyt. Onneksi hän ei tule perääni.
Hetken päästä kokoan itseni, palaan bungalowiin ja rannalle, mutta häpeän tunne kasvaa vain suuremmaksi.
Nyt minun on piileskeltävä muiltakin paikallisilta tutuiltani.
En halua, että he näkevät, miten tyhmä olin, kun tulin takaisin.
Minun on luikittava eri reittejä, väisteltävä tuttuja kaupustelijoita ja hierojia rannalla, vältettävä joutumasta puheisiin kenenkään sikäläisen tutun kanssa.
Mitä helvettiä minä nyt teen täällä? Tunne ei ole ohimenevä, vaan jää päälle.
En kuitenkaan ole valmis lähtemään Samuilta saman tien.
En edes tiedä miten se käytännössä tapahtuisi, minne menisin ja miten. Päätän väistellä ja olla mahdollisimman vähän kenenkään tiellä.
Päätän olla ihan muina miehinä. Tarvitsen aikaa koota itseäni ja tehdä matkasuunnitelmaa. (Toteutuneen sankarimatkan kartta)
Kulutan aikaa tarkkailemalla hiljaisesti saaren ja sen ihmisten elämää. Toisinaan juttelen jonkun kanssa ja kyselen heidän elämästään.
Tällä saarella kaikki tuntuvat olevan jotenkin välitilassa elämässään.
On kolmelapsinen seikkailijaperhe Englannista, joka on myynyt talonsa ja lähtenyt sillä rahalla kiertämään maailmaa. Ei näytä herkulta sekään.
Jo kolmas vuosi on menossa, rahat kohta lopussa ja isäntä vain haluaa jatkaa elämäntapaintiaanin elämää.
Asuvat teltassa rannalla, äiti pesee nyrkkipyykkiä päivät pitkät, kakarat kuluttavat aikaansa niin kuin lapset kyllä osaavat, vaikkei olisi koulunkäyntiä tai mitään muutakaan säännöllistä elämässä.
On Best Beach Bungalowin emäntänaiset, ennen aikojaan loppuun kuluneet, silti nauravaiset, vaan nuorin sisko, hän on vasta kuudentoista ja viimeisillään raskaana.
Sääliksi käy, isäehdokkaasta ei ole tietoa, millainen mahtaa olla tuon tytön tulevaisuus? (Ja missäköhän hän on nyt, 21 vuotta myöhemmin?)
On homopoika Ming, joka haluaisi löytää poikaystävän ja päästä pois Samuilta. Hän ei ole hyväksytty yhteisössään, eikä löydä kavereita.
Hän unelmoi mallin ammatista. En kysy miten hän elättää itsensä.
On vanhoja länsimaisia hippejä, hörhöjä ja muistisairaita, ikuisia kulkureita tai muuten elämänlangan hukanneita.
Koh Samuin lempeys ja leppeys syleilee ja suvaitsee heitä.
Täällä on halpaa asua ja harhailla pitkin rantoja, eikä kukaan kysele mitään.
Paitsi minä, joka leikin toimittajaa ajankulukseni. Olen sopinut Vihreän Langan Harakan kanssa, että voin lähettää heille matkakolumneja jos huvittaa ja he voivat niitä julkaista jos huvittaa.
Ei varsinaista sitoumusta, mutta jokin tekosyy minulle paneutua johonkin reissun päällä.
Koetan unohtaa omat murheeni, pelkoni ja epätoivoni ja kirjoittaa Samuista nokkelasti ja ironisesti – kuvittelen että Langan lukijat ovat nokkelia ja ironisia, siksi.
Kolumni on näköjään julkaistu 2.4.1992.
Ikuisen tammikuun saari
”Kymmenen vuotta sitten tämän Thaimaan paratiisisaaren tunsivat vain valistuneimmat hipit ja huumeveikot. Silloin täällä oli yhteensä kahdeksan alkeellista bungalowia, joissa jengi hoilaili Pink Floydia kuukausitolkulla kerosiinilamppujen valossa lojuen, liikkumatta montakaan metriä majansa ulkopuolelle. Minkäänalista biitsielämää ei ollut.
Nyt rannan ovat valloittaneet uuskolonialistit, jotka vaativat aivan toisen tason palveluita. On kahden viikon strassikoruturisteja, jotka pysyttelevät visusti omissa uima-altailla varustetuissa karsinoissaan à 2000 bahtia per yö (360 mk), ja katselevat iltaisin kerrossiivoojia, jotka matkivat kömpelösti thai-tanssia pianomusiikin säestyksellä. Sitten on uudemman aallon surffihippejä, jotka elävät kirjaimellisen eksistentialistisesti löhöten puolikin vuotta 30 bahtin (5,40 mk) majoissa, nappailevat Ecstasy-nappeja ja tuijottavat illat pääksytysten rantabaareissa ilmaisia väkivaltavideoita.
On vielä harvoja vanhanmallisia karvapäitäkin. He harhailevat onnettomina etsiskellen jo hämähäkinseitteihin peittyneitä Doors- ja the Wall-pubeja, samalla kun mäike roikaa sellaisista megamestoista kuin Reggae Club, jossa ei soiteta reggaeta ja Jazz-bar, jossa ei soiteta jazzia. Pääasiallinen tehtävä kaikilla on kuitenkin sama: unohtaminen, nukkuminen, dementoituminen.
Montesquieulla oli teoria ilmaston vaikutuksesta ihmisluonteeseen. Hän taisi olla oikeassa. Kysäistessäni naapurin Peteriltä, mikäs päivä tänään onkaan, hän jää hämääntyneenä tuijottamaan taivaalle, kelaa, vastaa: ”Voi on niin vaikeaa pitää lukua päivistä…tiedän vain että nyt on tammikuu.” Nyt on helmikuu.
On myös jenkki Arthur, joka on 11.tta kertaa Samuilla: ”Sitä kun on hyvin korkeassa hallituksen virassa, en kylläkään voi kertoa missä, sitä saa tämmöisiä kolmen kuukauden lomia – tulen aina Samuille.”
Toistettuaan tämän ja aika monta muutakin asiaa kolmeen kertaan, alan vakuuttua, että oleskelu täällä vastaa kuta kuinkin lobotomialeikkausta. Harkitsen kimpsujen pakkaamista saman tien.
Päätökseen yllyttää myös tienvarren kyltti: ”Är du hungrig? Bar-Restaurang Svensk Mat, Lamai Beach”.
Samuilaiset olisivat lähdöstäni vain iloisia. Turistit ovat heille iso heinäsirkkalauma.
Mieluiten he jatkaisivat entistä leppoista kookospähkinänkeräilytalouttaan, jonka thai-sijoittajat inflatoivat muutama vuosi sitten tuodessaan saarelle turismin, eli sähkön ja lentokentän.
”Generaattorit olivat niin mukavia”, Arthur muistelee haikeana, ”aina kun joku halusi baarissa pirtelön, valot sammuivat.”
”Me no like this” tuhahtaa myös Jomena, joka itse omistaa saaren vanhimmat bungalowit, ja kieltäytyy sähköistämästä niitä.
”Me no like this! Tämä on pian Bagdad! Ennen tulivat hyvät ihmiset, köyhät farangit (ulkomaalaiset), nyt huonot ihmiset rahaihmiset” Jomena messuaa. Mutta veloittaa surutta kolmen tähden hotellin hinnan rähjäisistä miniliitereistä.
Aina riittää Arthurin kaltaisia romantikkoja, jotka eivät onneksi tiedä, että liiteripäivän päätteeksi Jomena painuu upeaan huvilaansa hienolla autollaan.
Ja ällistyn, että matkustaminen, sen sijaan että poistaisi ennakkoluuloja, luo uusia sinne missä niitä ei ennen ollut.
Vieras valuutta on nostanut hintoja saarella siinä määrin, että tavallinen työ ei tahdo enää riittää kohtuulliseen elintasoon Samuilla.
On turvauduttava kaikenlaisiin viraapelihommiin pimeistä takseista manikyyreihin ja seksipalveluihin.
Seksi ei ole brutaalia bisnestä heidän mielestään. Baaritytöt tekevät sitä epävirallisesti ottamalla ”poikaystäviä”.
Useimmille baarityö on vain keino iskeä poikaystäviä, ja koska poikaystävillä tienaa paremmin, työ unohtuu aina kun on uusi tyyppi kierroksessa.
Huokaa australialainen baarinomistajaystäväni: ”Minkä minä sille voin. Jos en anna heidän mennä miten lystäävät, he häipyvät kokonaan. Ja häipyvät he muutenkin, vaihtavat baaria kuin paitaa.”
Tytöt itse suhtautuvat touhuun kollontailaisen käytännöllisesti.
Ovat hilpeän avoimia yksityiskohdista, ikävistäkin, ja nauravat päälle.
Tuk ja Ei-ei kertovat että heillä on kolme neljä poikaystävää, jotka lähettävät heille rahaa joka viikko, etteivät he menisi muiden kanssa.
Mutta se on vain bisnestä ja bisneksen ulkopuolella heillä on tiukka moraali: ”En ole mikään päiväperho!” he sanovat vihaisesti, jos joku epäilee heitä hiukankaan löyhiksi.
Samuista on tulossa hyvää vauhtia uusi Phuket.
Betonivalut ovat tuskin kuivuneet uusista hotelleista ja baareista, kun jo lisätään pökköä pesään.
Vielä hymyt ovat aitoja ja palvelu rentoa tiskin takana nukkumista. Mutta ehkä jo ensi talvikaudella kaikki on toisin…”
P.S. Kuka on käynyt Koh Samuilla viime aikoina? Ovatko tiet vielä hiekkateitä ja baarit ulkoilmabaareja? Onko halpoja hökkelimajoituksia enää ollenkaan? Mikä on henki nyt Koh Samuilla? (Minä en ole uskaltanut mennä takaisin)
text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/2013