Tähän väliin pitää kirjoittaa luku kadotetusta sankarista, koska tv:stä tuli elokuva ’Erämaan armoille’ – Into the Wild.
Leffa (ja samanniminen kirja) kertoo tositarinan nuoresta seikkailijasta Christopher Mc Candlessistä, joka halusi koetella itseään elämällä Alaskan erämaassa yksin.
Hän oli tarmokas, suurisieluinen, pystyvä ihminen, silti hänelle kävi huonosti.
Hän ei koskaan palannut sankarimatkaltaan.
Minua hänen tarinassaan kosketti paitsi se, että hän niin intomielisesti halusi toteuttaa jännittävää unelmaansa, niin varsinkin se, kuinka hirveän soitellen hän sinne sotaansa meni.
Ei kunnon varusteita, ei erämaan opiskelua tai harjoittelua ennen reissua, ei minkäänlaisia varotoimia hädän varalta, ei kertonut kenellekään minne hän tarkalleen meni, ei ottanut edes karttaa mukaansa.
Mikä pölvästimäinen luottamus omiin kykyihin ja onneen!
(Vaikka olihan minullakin samanikäisenä v. 1983, kun ajoin itseni ihan pennittömäksi keskellä ei-mitään Sardiniassa –ja selvisin siitä hyväntahtoisen 70- vuotiaan toisen maailmansodan lentäjäsankarin pappa Vanninon järjestämän työpaikan avulla).
Sekin kosketti, että Christopher teki matkaansa tasan samaan aikaan kuin minä omaani vuonna 1992.
Kadotettu sankari on sellainen, joka ei jostain syystä pysty tai halua suorittaa sankarimatkaansa loppuun asti.
Hän saattaa ihastua matkaansa niin kovin, ettei haluakaan palata ’tavalliseen elämään’.
Malesiassa tapaamani englantilainen insinööri Pete oli sellainen, ehkä myös irlantilainen Dale Indonesiassa.
Sankari voi myös nujertua matkallaan niin täysin, ettei hänestä ole enää palaajaksi. Hänen sankaritehtävänsä jää kesken ”sankarin kuolema”-vaiheeseen, joka iskee häntä niin kovaa, ettei hän siitä nouse.
Useimmiten kyse on symbolisesta kuolemasta. Esim. ennen korskea ja voimiinsa luottava sankari joutuu matkallaan niin monta kertaa heikoille, että hänen luonteensa murtuu ja hän palaa kotiin hiljaisena, muuttuneena miehenä.
Monet sotasankarit ovat tällaisia liian rankan matkan vammauttamia varjoja.
Chris Mc Candlessin sankaritarinassa päähenkilöllä on vahva visio ja missio:
”Minun on haastettava lapsuudenperheeni ja koko amerikkalaisen kulttuurin rahakeskeinen elämäntapa.
Poltan rahani, menen Alaskaan ja elän siellä erämaan armoilla saalistaen ruokani paljain käsin.” Sankari kyllä ajelehtii ensin vuoden keräten rohkeutta ja kokemuksia kulkurina.
Alaskan lienee tarkoitus olla sankarin viimeinen testi, tulikoe, jonka jälkeen hän olisi täysinoppinut suuri sankari.
http://www.youtube.com/watch?v=lwtZgBFKlzs (trailer of the film)
Ei voi kun ihmetellä Mc Candlessin sielun voimaa. Miten hän jaksaa patikoida rankkoja reissuja ihan yksin: aavikon läpi Meksikoon, kanootilla minne lie virta vain vie, jäniksenä tavarajunassa läpi Amerikan.
Ja miten hän raskii jättää kerta toisensa jälkeen mitä mahtavimmatt ihmiset, jotka rakastavat häntä hänen sielunsa tähden – kuten hipit Jan ja Rainey, vanha sotaveteraani Ronald tai verevä viljasiiloyrittäjä Wayne.
Tunnistan tuon saman kyllä itsessänikin nuorena.
Nuori ihminen ei tajua, miten ainutkertaisia ja hienoja ihmisiä hän tapaakaan. Nuori ottaa nämä kaikki annettuna, matkan tarjoamana hauskuutuksena hänelle – hän ajattelee että seuraavan nurkan takana on tällaisia lisää – niin kuin onkin, koska hän itse on suurisieluisessa flow-tilassa, ja vetää näin puoleensa valtavaa luottamusta, kiinnostusta ja avunantoa.
Mc Candless on epäilemättä hurmaava, vahvasieluinen tapaus.
Sitä surkeampaa on seurata hänen askel askeleelta kurjistuvaa sankarimatkaansa Alaskan erämaassa. On karmeaa katsoa sankarin tekevän typeriä virheitä kerta toisensa jälkeen.
Kyllähän sankarimatkaan aina kuuluvat ne typerät virheet, lapselliset kömmähdykset, jotka ovat viedä hengen.
Vaan useimmiten sankari jotenkin onnen kaupalla tai apureiden turvin selviää noista vaaratilanteista, se kuuluu tarinaan.
Sen sijaan on ihan liian epäreilua, että niin hieno tyyppi kuin Christopher McCandless joutuu kuolemaan nälkään vain parin kilometrin päässä sivilisaatiosta, yksinkertaisesti siksi että hän voimansa puuskassa tuli jo alkumatkasta heittäneeksi kartan pois! AARGGHH!
Ja vielä epäreilumpaa, että hän ylipäänsä päätyi erämaahan kahden sankaria teeskentelevän juopon suosituksesta – nimittäin Henry David Thoreaun, joka todellisuudessa ei ikinä mennyt erämaahan, vaan mietiskeli pikkuisessa metsämökissä kilometrin päässä kotitalosta (http://en.wikipedia.org/wiki/Henry_David_Thoreau) – ja Jack Londonin, joka kyllä seikkaili siellä sun täällä, vaan ei koskaan erämaassa! http://en.wikipedia.org/wiki/Jack_london
On pohjattoman surullista, jos ihminen kuolee nuorena siksi, että hän niin vahvasti uskoi elämään.
Siksi että hän oli niin idealistinen, optimistinen ja rohkea, että uskalsi. Ei rohkeudesta saa rangaista! Tekee myös kipeää havaita, että Mc Candlessin rohkeus oli sittenkin tyhmänrohkeutta, niin nuori, onnekas ja voimakas kuin hän olikin.
Kadotettu sankari häviää, koska hän haukkaa liian suuren palan kakkua. Tai hän ei osaa lukea huonoja merkkejä hyvissä ajoin. Napoleon talvisella Venäjän retkellään. Muukalaislegioonaan lähtevä citynuori. Che Guevara ikuisilla vallankumousvaelluksillaan. Niin monet diktaattorit (Ferdinand Marcos, Ceausescut, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi jne). Tai liian idealistiset presidentit (Salvatore Allende, Anwar Sadat).
Kadotettu sankari kadotetaan useimmiten kyllä muulla tavalla kuin kuolemalla.
Sankari voi sortua laiskuuteen, ahneuteen tai muuhun luonteen heikkouteen, ja jäädä palaamatta, koska se olisi liian vaivalloista. Kuala Lumpurissa tapaamani Abduu oli mielestäni sellainen. Elämän matkalla ihmisellä on monta mahdollisuutta ”jäädä palaamatta” sinne minn
e alun perin oli tarkoitus mennä.
Esimerkiksi lahjakas opiskelija, joka tempautuu opiskelijaelämän pyörteisiin tai sivutöihin niin, ettei jaksakaan opiskella tutkintoa loppuun. Urheilusankari, joka syyllistyy dopingiin.
Yrittäjä, josta tulee keinottelija tai verorikollinen. Ikuinen poikamies, Peter Pan, joka ei pysty olemaan uskollinen yhdellekään vaimolle tai tyttöystävälle. Onhan näitä.
Yksi traagisimpia tällaisia oli eräs vaihto-oppilasvuoteni amerikkalainen ystävä, joka oli koko koulun pidetyin poika ja hyvä kaikessa mitä häntä vain huvitti kokeilla. Kun hän meni collegeen, kaikki olettivat että hänestä tulee jotain suurempaa.
Oli tyrmäävää kuulla vuosia myöhemmin, että hän jätti opinnot kesken, löi läskiksi koko elämänsä ja ajautui elättämään itseään rikollisin keinoin, mm. myymällä varastamiaan autoja eteenpäin.
(Kun taas toinen, jota pidimme melko hampuusina kouluaikoina, kasvoi mantereenlaajuisen pizzaketjun omistajaksi ja menestyneimmäksi meistä kaikista!)
Sankari voi joutua kadotetuksi myös, jos hän ylpistyy liikaa ja alkaa pitää itseään parempana kuin muut.
Sairastuu grandiositeettiin.
Kansa voi vetää kerskailijan jalustalta ennen kuin tämä on ehtinyt kissaa sanoa. Tai sankari suuressa ylpeydessään pitää itseään voittamattomana pelkän vanhan sankarintittelinsä tähden – ja yllättäen häviääkin heikommalleen. Venäjän jääkiekkojoukkue. Daavidille naureskeleva Goljat. Kaikki action-elokuvien sankaria vastustavat antisankarit.
Kadotettu sankari on sankaritarina, joka meni pieleen.
Heitä tarvitaan juuri sen takia, varoittavaksi esimerkiksi meille muille: Älkää tehkö niin kuin nuo tekevät, tehkää niin kuin tosi sankari tekee.
Reilusti, vilpittömästi, vaatimattomasti, nöyrästi, oikeamielisesti.
Vai mitä mieltä sinä olet tästä asiasta?
Copyright text and photos Vaula Norrena 1992/ 2013
Hmm. Jos rahan keruu (pizzakeisari) on sankaruutta niin siinätapauksessa hän kai oli onnekksein sankareista.
Sodassa murtunutta en luokittelisi epäonnistuneeksi sanksariksi, vaan ihmiseksi jolle on valjennut elämän suuriluokkainen huijaus.
Tavallaan kuin sille joka pääsee katsomaan elokuvastudiolle, kulissien taa, ja tajuaa ettei mitään minkä vuoksi taisteltiin oikeasti ollutkaan. Että tavallaan kaikki on turhaa.
Sankaruus onkin vaikea termi, mikä on sitten sankari, sekö joka palaa sepppeleet kaulassa vai se joka tajuaa luovuttaa ajoissa.
Loputtoman kunnian hakeminen voi osoittautua masentavaksi ja jopa tarkoituksettomaksi.
Sankaruutta kai voisi olla myös se että ymmärtää lopettaa ajoissa.
Varmasti Tiina!
Ja toki tuo kadotetun sankarin käsite pitää sisällään niin monenlaista, että epäonnistumisesta ei suinkaan aina ole kysymys. Tarina voi mennä pieleen, vaikka kuinka olisi tarmokas ja pystyvä. Joskus esteet vain käyvät ylivoimaisiksi.
Historia tuntee mm. paljon marttyyrejä, jotka tekivät kaikkensa, olivat urheita, silti hävisivät. Jeanne d´Arc jopa poltettiin lopulta roviolla, vaikka oli jos kuinka kauan johtanut menestyksekkäästi Ranskan sotajoukkoja Englantia vastaan.
Olen myös samaa mieltä siitä, että joskus sankarillisinta ja viisainta on luovuttaa, vaikka olisi kokenut suurta vääryyttäkin.
Sankarillista on, jos voi heittää tappion harteiltaan ja jatkaa elämäänsä. Turha jäädä hautomaan kostoa, siinä vain myrkyttää oman mielensä.
Ainahan näissä on sankarilla kova pohtimisen paikka, miten päin olisi viisainta tehdä, eikä useinkaan voi etukäteen tietää, mitä millaisestakin toiminnasta elämälle seuraa.