Jossain vaiheessa matkaa sankari löytää aarteen.
Hänelle paljastuu ilmestyksen omaisesti elämän tarkoitus tai hän oivaltaa jotain tärkeää itsestään ja maailmasta.
Hän löytää ‘ikuisen elämän eliksiirin’, joka tekee hänestä menestyvän lopuksi ikää. Näin määrittelee aarteen Joseph Campbell, myyttitutkimuksen guru 70 vuoden takaa.
Saduissa ja tarinoissa aarre on usein jokin taikaesine, jonka avulla saadaan elämään ikuinen onni, voima ja yltäkylläisyys. Aladdinin taikalamppu, Tuhkimon lasikenkä, Asterixin taikajuoma.
Puhuva lintu ja ikuisesti virtaava vesi Tuhannen ja yhden yön saduissa. Sormus Tarussa sormusten herrasta. Sampo Kalevalassa. Salainen ase James Bondissa. Tietokonepeleissä se taikajuomapullo tms, jolla hahmosi muuttuu kuolemattomaksi.
Miksi aarre muuttaa löytäjänsä kuolemattomaksi? Mikä aarre oikeastaan on?
Aarre on symboli sille valaistumiselle ja omien vahvuuksiensa löytämiselle, joka sankarissa tapahtuu sankarimatkan koettelemusten myötä.
’Kuolemattomuus’, eli sankarin kyky selviytyä missä tahansa tilanteissa, syntyy koettelemusten ja omien vahvuuksien löytämisen seurauksena. (Vanha kansa sanoo saman asian: Mikä ei tapa, se vahvistaa. Siperia opettaa. Kantapään kautta.)
Mikä oli aarteeni, mitä oivalsin itsestäni ja maailmasta vaeltaessani ’maattomana ja rahattomana’ muiden armoilla kaukaisissa maissa?
Ensinnäkin sen, että vaikka sinulla olisi kaikki maailman maine ja mammona, mutta sinulla ei olisi sielun eheyttä ja rauhaa, olisit vain helisevä vaski ja tyhjyyttään kumiseva tynnyri.
(mm. luku 2 Lähtö, luku 42 Kotiinpaluu ja kaikki muutkin luvut)
Toiseksi sen, että vaikka sinut olisi tuomittu yksinäisyyteen tai kasvatettu yksin pärjäämiseen, et voi selviytyä loputtomiin niin. Sinun on tunnustettava ja tunnistettava heikkoutesi ja kanssaihmisten tarpeesi. Yksinäisyys ei ole hyväksi, on löydettävä ne, joiden kanssa elämän voi jakaa. (mm. luku 2 Lähtö, luku 6 Yksin, luku 31 Sankarin Kuolema ja monet muut luvut)
Kolmanneksi, että millään ulkoisella ei lopulta ole väliä. Maine, kunnia, raha, asema, joutavaa kotkotusta kaikki!
(Mm. luku 2 Lähtö, luvut 9-10 Viidakko, luku 39 Mongolia, luku 42 Kotiinpaluu jne)
Tärkeintä on rakkaus. Ihmisyys ja jakaminen. Kaikki muu on kiliseviä kulkusia, ei sillä, ihan kivojahan ne voivat olla noin ylimääräisenä viihteenä, vaan ei niistä elämän leiväksi ole.
Elämän leipää on rakkaus. Yleisesti kanssamaailmaa kohtaan ja yksityisesti rakastettuja ihmisiä kohtaan. Sitä kannattaa tavoitella.
Tällaisen aarremikstuuran kanssa matkaltani kotiin tulin, ja puoliksi tietämättäni aloin ohjata elämääni noiden suuntaviivojen mukaan.
Ei se heti muuttunut. Epävarmuutta piti sietää vieläkin enemmän, nyt kun oli taas takaisin kotimaassa, vaan edelleen samassa jamassa: ilman työtä, ilman asuntoa, ilman tietoa tulevaisuudesta.
Jos nyt rohkea kuitenkin uskaltaisi koettaa, pärjäisikö sitä free-lancerina, uppo-oudossa, itsekeksityssä ammatissa. En ainakaan tiennyt, että kenelläkään muulla olisi ammattina semiootikko, merkitystutkija, vaan sopiihan sitä koettaa.
Kun kerran auttaja ja henkinen tukijakin tutkijakollega siunaantui. Ja minunhan tarvitsee elättää vain itseni, ei siihen paljoa tarvita.
Katselisiko sitä myös vähän ympärilleen, minkälaisia kanssaihmisiä täällä on? Voi tuolla kahvilassakin on niin mukavan näköinen mies, vaan on sen ikäinen, että on varmaan naimisissa. Luen nyt visusti vaan omaa sanomalehteäni.
Täältä Riikan kuolleen isotädin asunnosta olisi kyllä hyvä pikkuhiljaa päästä omaan kämppään. Kai se sitten on omavoimaisenkin ihmisen tunnustettava avuntarpeensa, niin nöyryyttävää kuin se onkin.
Nyt on pystyttävä toimimaan vastoin kainuulaista askeettisagraarista itsepärjäämisen käskyä, joka on lapsesta asti iskostettu luihin ja ytimiin.
On nieltävä ylpeytensä ja soitettava, kysyttävä neuvoa, pyydettävä. Niin noloa! Kotimaassa tämä on paljon vaikeampaa kuin oli vierailla mailla, joilla turistin avuntarpeeseen oli hyvä syy.
On aina ollut niin helppoa taistella muiden oikeuksien puolesta, mutta itselle pyytäminen on hemmetin paljon vaikeampaa. Jotenkuten takellellen löytyy tuttavien avulla vuokra-asunto Hämeentieltä, vielä pitää kehdata pyytää muuttoapua. On tämä piinaa.
Pakkaan vaatteitani ja tavaroitani väliaikaisella asunnolla. Olen ollut täällä jo puoli vuotta, onhan niitä kertynyt. Siivota pitää, pakata astioita. Varastolla käydä ja miettiä, minkälaiseen autoon ne mahtuisivat muuttopäivänä.
Pakkaukseen keskittyneen hiljaisen viikonlopun päätteeksi huomaan, etten ole muistanut syödä, no onhan tuossa se vasta avattu pikku pizzeria kadun toisella puolella, jospa sieltä jotain. Lompakko taskuun ja pizzaa hakemaan.
Jos nyt heittäytyisi Aristoteleen Runousopilliseksi, niin sanoisi, että tapahtuu ’tunnistamisen hetki’, peripeteia, jossa äkillisen käänteen omaisesti sankari tunnistaa todellisen kohtalonsa valaistuksen tavoin. Näytelmässä peripeteia muuttaa juonen kulkua äkisti. Niin elämässäkin.
Voi miten kiltin näköinen mies! Ja niin lempeät silmät!
Puhumattoman viikonlopun jälkeen tartun tilaisuuteen puhua kenen kanssa tahansa. ”Pizzeria Tutti Quanti, oletteko oikein Italiasta?” ”Ei kun minä olen Egyptistä.” ”Ai jaa! Minä olen käynyt Egyptissä, Kairossa.”
”Minä olen kotoisin Kairosta.”
Jutellaan niitä näitä ja vaikka mitä, päätänkin syödä pizzan siellä paikan päällä. Mietin, että höliseeköhän tuo tyyppi kaikkien asiakkaiden kanssa tuolla tavalla. Kun haluan maksaa, pizzerianpitäjällä ei ole antaa vaihtorahaa 100 markasta, vaikka kello on jo 21 sunnuntai-iltana.
Tule huomenna maksamaan, hän ehdottaa. Jopas on kummallista, ihmettelen, mutta suostun.
Seuraavana päivänä en ymmärrä, miksi minulla on perhosia vatsassani, kun lähden tien yli maksamaan pizzaa. Pian se selviää, kun päädyn saman tien ajelulle kaverin kanssa, siihen kahvilaan, jossa olin ohimennen nähnyt hänet monta kuukautta sitten (!) Tajuan tämän vasta myöhemmin. Hän onkin se sama mukavan näköinen mies, jota katselin kauan sitten!
Tunnistin hänessä sen, mitä pohjimmiltani tarvitsen.
Isäni kaltaisen lempeän, lämpimän miehen. Isäni aina lämpimät kädet. Saman leppoisuuden, mutkattomuuden, hyväntuulisuuden, hyväsydämisyyden, elämästä tykkäämisen kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Tästä olikin puhetta luvussa 25 Good Karma. (Kyllä mieskin tunnisti jotain, en tosin koskaan ole kysynyt mitä, en ole niitä naisia jotka kiusaavat miehiä tällaisista asioista puhumisella.)
Viikon päästä käytännössä asuimme yhdessä ja puolentoista vuoden päästä olimme onnellinen, esikoisen saanut lapsiperhe.
Olin aina vilpittömästi kammonnut koko lapsiperheen ideaa. Että minun pitäisi pystyä viemään ne joka aamu hoitoon ja hakemaan ne tiettyyn kellonaikaan pois, ja vielä kantamaan vastuu niiden terveydestä ja hengissä pysymisestä. Minusta ei sellaiseen ole, olin ollut tästä varma.
Kaverinikin olivat niin nauraa rätkättäneet, kun olin viattomuuksissani tuon perhe-sanan matkalta palatessani lausunut.
Uskon yhä, että jos en olisi kulkenut sen hankaluuksien mankelin läpi kaukana kotoa ja oivaltanut, mikä pohjimmiltani olen, en ehkä olisi uskaltanut sitoutua perheeksi, ainakaan tällaiseksi.
Enkä ehkä olisi jaksanut luottaa äkkivalintaani myöhemmin vaikeuksien keskellä.
Kun sankarimatkan (tai useiden ’sankarimatkojen’) ansiosta tunsin itseni paremmin, tiesin, että tämä on juuri sitä, mikä on minulle hyväksi.
Luonnollinen elämä ilman kotkotuksia, yhteisölliset arvot egoististen arvojen sijaan, aika on sata kertaa arvokkaampaa kuin raha ja kaikki tekeminen ihmisten tähden, omien ja vieraidenkin.
Tällainen oman elämän oppi on sankarimatkassa se aarre, jonka sankari löytää ja joka tekee hänestä (hänen omalta kannaltaan) menestyvän, jopa ’kuolemattoman’.
Ja jonka takia kenen tahansa kannattaa sankarimatkalle lähteä.
Muistattehan vielä, että sankarimatka voi olla mikä tahansa elämänvaihe, joka vaatii elämän ja maailman oppimista ja sankariksi kasvamista. – Eikä se oppiminen kerrasta tapahdu, sankarimatkaa on toki koko elämä.
Tulikohan tässä nyt yhden esimerkin kautta sankarimatkan myytti ja merkitys ymmärrettäväksi? Olisin hirmu iloinen, jos te lukijat voisitte kertoa toisiakin esimerkkejä erilaisista ’sankarimatkoista’!
Taidan kirjoittaa tähän vielä yhden luvun, Sankarin testamentin, jos vain keksin tarpeeksi viisasta sanottavaa.
Siihen asti, hyvää sankarimatkaa itse kullekin elämän poluilla! 🙂
Copyright text and photos Vaula Norrena 1993-5/ 2013
