Lapsuuden lelut. En ollut kiinnittänyt niihin huomiota herran vuosiin, vaikka ne katsoa napittivat meitä aina telkkarin vieressä olevasta punaisesta nukensängystä, kun menimme lasten kanssa mummolaan.
Lapset leikkivät niillä miten sattuu, joskus koirakin pääsi retuuttamaan, enkä ollut siitä moksiskaan.
Pontus, Pörri ja Nallepalle, rakkaimmat lapsuuden leluni.
Lapsuuden tärkeät lelut
Vaan kun vanhemmistani aika jätti ja jäin ikään kuin orvoksi (yli 50-vuotiaana aikuisena) – tuli Pontuksesta, Pörristä ja Nallepallesta yhtäkkiä minulle tärkeitä.
Toin ne omaan kotiimme ja varasin niille parhaan paikan sohvalta – sen, josta saatoin aina nähdä ne kun vain liikuskelin kotona ja keittiössä.
Kielsin ketään koskemasta niihin, varsinkaan koiraa. Joskus ohimennessäni juttelen niille ja jopa otan syliin: ”Voi sinuraukkaa Pörri, eikö sulle oo kukaan antanut tänään mitään?” (sama lause jota käytin lapsena)
Kun katson niitä, muistan aina sen pikku Vaulan, joka huolehti niistä – ja minuun tulvahtaa valtava turvallisuuden tunne lapsuudesta, jonka äiti ja isä minulle kaikkine puutteineenkin loivat.
Muutun hetkeksi kuusivuotiaaksi Vaulaksi, jonka maailmassa on vain rakkautta, perunamuusia ja satuja, eikä lainkaan uutisia, laskuja tai tekemättömiä töitä.
Erityisen tärkeältä tuntuu samalla kokea, kuinka todella olenkin se sama pikkutyttö yhä vielä – sama luottavainen ja rakastava sydän, sama viaton ja ikuisesti turvassa oleva lapsi – huolimatta siitä, mitä kaikkea olen kokenut elämäni varrella ja mitä kaikkia vastuita minulla juuri nyt on huolehdittavanani.
Olisiko peräti niin, että Pontus, Pörri ja Nallepalle auttavat minua muistamaan tämän joka päivä?
Vaikka olen 59-vuotias, olenkin kuusi tai kahdeksan.
Aika jännittävä elämys.
Lelujen tärkeä tehtävä
Onneksi olen ymmärtänyt säästää myös omien lapsieni tärkeimmät lelut.
Niitä toki on huomattavasti enemmän ja monenlaisempia kuin mitä minulla oli, millinkokoisista Polly Pocketeista metrinmittaisiin kirahveihin ja hevosiin.
Sen takia olenkin hankkinut talon, jossa on iso ullakko. Mieheltä salaa olen muutossa kuskannut hirmu määrän muistoja uudelle ullakolle.
Olen arkistoinut lasten pikku ukkelit, muumit, barbit, gogot ja playmobilit omiin nimilapuilla varustettuihin rasioihinsa.
Olen pakannut kummallekin lapselle laatikot heidän tärkeimmistä lapsuusajan tavaroistaan ja lempivaatteistaan.
Ennen ajattelin, että ne olisivat kiinnostavia sitten aikanaan, jos he itse saavat lapsia.
Nyt ymmärrän, että leluilla on suurempi tehtävä: omat lempilelut voivat antaa lohtua ja lämpöä, jos lapset joskus menettävät vanhempansa.
Mikä oli sinun lempilelusi?
Mikä oli sinun lempilelusi ja kuinka tärkeä se sinulle oli?
Onko se vielä tallessa?
Text and photos copyright Vaula Norrena
