Sankarimatka luku 43 Sankarin paluu

Sankarimyytissä sankarin paluu voi tapahtua kahdella tavalla.

1)  Valtavana voitonjuhlana, jossa sankari nostetaan jalustalle ja häntä palvotaan supersankarina sen tähden, mitä hän on matkallaan saanut aikaiseksi.

2)  Hiljaisena guruna, muina miehinä paluuna, jossa sankari vain vaatimattomasti asettuu elämään tavallista elämäänsä ja jakaa oppimiaan viisauksia vain niille, jotka osaavat tulla kysymään.

Minulle kyllä tarjottiin tuota ykkösvaihtoehtoa yllin kyllin.

Heti  kun olin tullut Helsinkiin, pyydettiin taas kerran uutisiin arvioimaan vaalimainontaa. (Yritin estellä: ”olen ollut puoli vuotta kaukana Suomesta, en tajua yhtään mitä täällä on meneillään”, ei auttanut, mentävä oli). Sen jälkeen tuli soittoja ehdokkailta, puolueilta ja mainostoimistoilta. Ajauduin taas tekemäänkin (Vihreiden kuntavaaleja Herbie Kastemaan kanssa ja muita mainosprojekteja eri toimistojen kanssa).

 Toimittajat Kati Juurus ja Johanna Korhonen pyysivät  ’Sankarittareksi’  Kuukausiliitteen Sankarit-teemanumeroon (Kuukausiliite 11/1992).

Valokuvaaja Tuomo Manninen kuvasi  siihen myyttisen road-movie-valokuvan.

Juttu loppuu lauseeseen: ”Pitää vain luottaa itseensä ja muihin, kieltäytyä väsymästä elämän ihmeellisyyksiin ja lähteä aina uudestaan viattomana.”

Finnairin Lento-lehti tilasi jutun survival-matkailusta Sumatran viidakossa.

Sankarin viittaa alettiin asetella siellä ja täällä, onneksi en silloin vielä tiennyt sankarimyytistä juuri mitään.

En ottanut tilaisuudesta vaarin. Se ei tuntunut oikealta. Olen pohjimmiltani toisenlainen ihminen. Viihdyn paremmin luonnollisena  ihmisenä kuin kaiken valloittavana supersankarina.

Ja minullahan oli se pysyvä vierauden tunne mainosalaa kohtaan, ylipäänsä itsensä tärkeäksi tekemistä kohtaan. (Oli minullakin nyt yritys, vaan eipä tullut mieleenkään ruveta käyttämään titteliä toimitusjohtaja.)

Asetuin ystäväni Leenan kaverin Riikan kuolleen isotädin asuntoon Caloniuksenkatu 3:een, sen kuolleen isotädin tavaroihin ja huonekaluihin. Omani pysyivät Töölöntullin varastossa. Väliaikaisesti. Jalomielinen ja kaikessa avulias Riikka!

Kuolleen isotädin hetekan alta löysin viisi senttiä paksun tiiviin, huovaksi tiivistyneen pölymaton, taas jotain uutta ja mielenkiintoista! Isotädillä oli varmaankin käynyt kunnallinen kodinhoitaja, arvelin. Jonkun mielestä olisi ehkä ollut kummallista asua kuolleen ihmisen museotavaroissa, minusta se oli erittäin normaalia. Paljon normaalimpaa kuin mihin olin tottunut pitkään aikaan.

Sai aamulla keittää itselleen kahvia, joka maistui kahvilta. Ja joka ilta pääsi nukkumaan samaan paikkaan ilman mitään ponnisteluja. Luksusta suorastaan!

Caloniuksenkadulla minulla oli lankapuhelin, kännyköitä ei vielä tavallisilla ihmisillä ollut. Eräänä päivänä lankapuhelin soi. Pelastava enkeli! Vaikka en sitä silloin tietenkään tiennyt.

”Täällä markkinointitutkija Anne Leppänen. Olen seurannut semiotiikkaasi  ja ajattelin ehdottaa yhteistyötä.”  Okei, mikäs siinä, voin minä tullakin.

Näin sankarin taas pelasti tuntematon apuri, joka vain ilmestyi kirkkaalta taivaalta!  Sankarin kunniaksi on toki sanottava, että hän osasi tunnistaa avun laadun.

Olkaapa tarkkoina siellä elämänne poluilla, kun joku kopauttaa olkapäähän ja tarjoaa tilaisuutta. Tarjous saattaa olla puettu myös vaivannäön, vapaaehtoistyön tai avunpyynnön muotoon. Osaammeko silloin tunnistaa, että tämä kannattaa – elämän takia tämä kannattaa.

Anne tarjosi minulle tien pois mainosmaailmasta, mahdollistaen samalla jatkamisen mainosmaailmassa, sen (meidän mielestämme) fiksummalla ja analyyttisemmalla puolella – brändien ja kuluttajien tutkimuksessa.

Aloimme tehdä yhteistyötä:  Markkinointitutkimus Anne Leppänen  ja  Vau! La Norrena Productions (joka jonkin ajan kuluttua vaihtoi  firman nimen asiallisempaan Valores Consult).

Ihanaa oivaltamista ja uuden oppimista: kun kvalitatiivinen tutkimus ja semiotiikka pelaavat yhteen, saadaan asiakkaille entistä paremmin selittävät, täsmällisempiä suosituksia sisältävät tutkimustulokset heidän tuotteistaan,  pakkauksistaan, kuluttajistaan.

Työ oli mielenkiintoista ongelmanratkaisua, ilman mainostoimiston orjapiiskurityöaikoja ja juonittelevaa  työyhteisöä.  

KIITOS Anne, ikuisesti kiitos sinulle, että pelastit minut takaisin elämään syksyllä 1992!

Tässäkin vaiheessa tarjottiin ykkössankarin viittaa: suuren semiootikon, viisaan gurun asemaa.

Onnistuin pelaamaan ne matalalla profiililla, ainakin omasta mielestäni. Koska olisihan siitä voinut tehdä jonkun hienon ja kalliin toimiston ja alkaa ravaamaan kansainvälisisissä seminaareissa se musta jakkupuku päällä,  suu täynnä käsittämätöntä akateemista metajargonia. (Sanotaan suoraan: myös rahastaen työstä  reippaasti enemmän.)

En tehnyt niin, koska en halunnut tehdä niin.

Integriteettini tähden olin alun perin lähtenyt mainosalalta.  En kai nyt riskeeraisi sitä omassakaan firmassani.

(Se toinen kerta, kun pyysivät Ideapäiville luennoimaan semiotiikasta:  ”Hei, minulla on parempi  idea – kutsutaan kollegani Ginny Valentine Lontoosta, suomalaisethan rakastavat ulkomaisia guruja, siitä tulee hyvä juttu!”)

Niin minusta tuli kakkosvaihtoehdon sankari, hiljainen sankari, joka antaa kultajyviään niille, jotka osaavat tulla pyytämään, vaan ei ajele seisaallaan kultavaunuissa  julistamassa suuruuttaan maailmalle.

Teinkö tyhmästi? Olisiko pitänyt ottaa enemmän irti työelämän tarjoamista mahdollisuuksista, omasta osaamisesta, asemasta?

Oliko tämä valinta sankarin kohtalokas erehdys, hamartia, omasta luonteen heikkoudesta tai traumasta johtuva  väärintulkinta maailmasta, joka johtaa kohtalokkaisiin kömmähdyksiin? (kuten Aristoteles Runousopissaan määrittelee)

Hyvä  kysymys. Jos minut olisi kasvatettu toisin, olisin ehkä toiminut toisin.  Myös jos minulle ei olisi tullut pian lapsia, olisin ehkä  toiminut urani kanssa toisin.

Kun valitsin näin päin, sain yleisessä mittapuussa ehkä ’pienemmän’ elämän, vaan minulle henkilökohtaisesti paljon suuremman.

Olen saanut viettää lasteni koko lapsuuden ja nuoruuden käytännössä kotiäitinä, koska olen tehnyt töitä kotoa käsin.  Olen saanut muovailla das-massasta barbie-nukeille croissantteja, omenia ja banaaneja.  Olen saanut videoida lasten  improvisoimia näytelmiä. Olen saanut puuhastella pikkutyttöjen futisjoukkueen johtajana.  Koska se oli minusta tärkeää ja aikani arvoista, jopa enemmän kuin jotkut työprojektit.  (Hyvänen aika, tämähän luki  omassa planissani jo matkapäiväkirjassa.)

Hiljaisessa guruudessa on sekin mukava puoli, että sitä voi harrastaa kaikessa rauhassa omasta luolastaan. Ei tarvitse koko ajan messuta pitkin toreja ja turuja, riittää kun tekee työnsä hyvin. (Sitä paitsi onhan se myös kätevää henkilölle, joka on melkein kuuro, eikä pärjää ilman apuvälineitä ainoassakaan sosiaalisessa tilanteessa.)

Hiljaisena sankarina olen saanut elää luonnollisen ihmisen elämää, sellaisen joka voi toimia oman motivaationsa ja mielenkiinnon kohteidensa mukaan.  Vapaan taiteilijan elämää.

On silti hyvä muistaa, että vapaa taiteilija on usein vapaa myös yhteisön turvasta,  vapaa suojaavista rutiineista ja ihmissuhteista, vapaa säännöllisistä tuloista ja loma-ajoista. Vapauteen liittyy aina myös yksinäisyys ja umpihanki.

Vapaa taiteilija elää mitä suurimmassa määrin sankarimatkaelämää silloinkin, kun hän on paikallaan.

Eikä siihen muutenkaan oikeastaan muuta tarvita kuin vapaa, kahlitsematon sielu, jos vain osaa sen vapaana pitää.

Vaan vielä on selvittämättä, mikä lopulta oli se aarre, ikuisen elämän eliksiiri, joka sankarimatkalta löytyi.

Sekä miten tällainen vapaa sielu, Tuhannen ja yhden yön satujen ja Aaro Hongan poikakirjojen fani,  yksinäisiä seikkailuja harrastanut riskinottaja, päätyi avioliiiton turvasatamaan, tai ainakin betoniselle aallonmurtajalle.

Se on vain ja ainoastaan sankarimatkan syy. Paljastunee seuraavassa luvussa  😉

P.S.   Sankarimatka voi olla konkreettinen tai symbolinen matka, joka opettaa kulkijaansa.  Se voi olla jokin elämänvaihe, joka vaatii sankaruutta. Samalla se on usein metafora koko elämästä ja sen valinnoista, luonteen kasvamisesta, elämän kehkeytymisestä.

text and photos Vaula Norrena 1992/2013