1.5.1992. Yogyakartassa majoitun Delta Home Stayhyn Jalan Prawiroratamille, jota kulkuri-Pete suositteli minulle Malesiassa.
”Se maksaa hieman enemmän, mutta jos olet matkasta rasittunut, se on ihana paikka, koska se on niin siisti ja siellä on uima-allaskin.”
Juuri oikea paikka trooppisen taudin kalvamalle matkailijalle.
Nautin virkistävästä uima-altaasta ja rauhasta ja koetan saada edes yhden paahtoleivän teen kanssa alas. Paahtoleivästäkin tulee heti hirmuiset kipukouristukset ja välillä tulee kuumekohtauksia, mutta ei voi mitään, näillä mennään.
Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hölkkäsin sydän särkyneenä paniikissa Koh Samuin pitkää biitsiä edestakaisin.
Nyt pystyn puolikuolleenakin hoitamaan asioita maassa, jonka kieltä ja kulttuuria en osaa pätkääkään.
Änkeän itseni laboratorioon ilman minkään valtakunnan lähetettä ja intän vain, että tarvitsen testit kaikkia mahdollisia vatsatauteja varten. Labra suostuu kuin suostuukin, ja heti näytteiden antamisen jälkeen tunnen itseni vähän terveemmäksi.
Olo on silti heikko, joten otan becakin (paikallinen riksa) ja annan sen ajella minua ympäri kaupunkia.
Pidän Yogyakartasta.
Tämä on paljon pienempi kuin Jakarta, vain 200.000 asukasta, meininki on niin leppoisaa, jouhevaa ja mukavaa.
Ikään kuin kaikki nuo tuhannet polkupyöräilijätkin olisivat vapaapäivän vietossa, niin kiireettömästi he polkevat ja aurinkoisesti hymyilevät ympärilleen.
Siellä sun täällä on luonnollisen kokoisia vaneri- tai kivipoliiseja liikenneympyröissä ja vilkkaimmissa paikoissa ihan eläviäkin, joskus sekä elävä että patsaspoliisi varmuuden vuoksi 😉
Mitä monenlaisempaa liiketoimintaa harjoitetaan pienissä kioskeissa kadun varsilla.
On kioskimainostoimistoja, kioskiräätäleitä, kioskikirjanpitäjiä, kioskipyöräkorjaamoja ja tietysti kioskikauppoja.
Liikkeenharjoittajat puuhastelevat hommiaan stressittömän näköisinä aamuvarhaisesta auringonlaskuun saakka, sillä suuri osahan työstä on usein asiakkaan odottelua.
Ihailen heidän hyviä hermojaan, koska tiedän, että toimeentulo on monille niukkaakin niukempaa.
Seuraavana päivänä majatalon emäntäni puuttuu liian vähään syömiseeni.
Selitän hänelle, että en voi syödä, koska saan kramppeja ja kuumetta minkä tahansa syömisestä.
Emäntä suosittelee hierojakansanparantajaa, josta voisi olla apua.
No mikä ettei, ainahan voi kokeilla. Otan yhteystiedot ja soitan tälle herra Gabrielille. Hankkiudun hänen luokseen enemmän uteliaisuudesta kuin toivosta parantua.
Vanhempi herra Gabriel osoittautuu kiinnostavaksi tapaukseksi. Vaatimattomalla englannillaan hän saa vastatuksi kysymyksiini ja paljastuu erikoinen elämäntarina.
Hän on ollut nuorena 7 vuotta vankilassa, koska hän oli sotilas armeijan palveluksessa ja syytettiin Sukarnon kannattajaksi. Siis varmaankin vuoden 1965 vallankumouskahinoiden jälkeen? Hänen tyttärensä oli 2-vuotias, kun Gabriel meni vankilaan ja koska tytär on nyt 22, vankeus lienee tapahtunut 1972-1979.
Vankilassa Gabriel opetteli englantia sekä hierojan ammatin, koska hän halusi tehdä vaimonsa onnelliseksi, jos joskus pääsisi pois. Vapautus tuli hänelle ja monille muillekin vain Amnestyn ja YK:n toistuvista vaatimuksista.
Gabriel kertoo myös Romo Mangoenista, katolisesta papista, joka on hallituksen epäsuosiossa yhteiskunnallisten kirjoitustensa ja toimiensa takia.
Romo Mangoen on rakentanut köyhien kanssa jokivarteen ihanneslummiyhteisön, jossa jokainen saa mm. aterian 25 rupialla (nalle-karkin hinta). Päätän mennä katsomaan Romo Mangoenia, kunhan lypsän Gabrielilta hänen osoitteensa.
Gabriel analysoi pyynnöstä jaavalaista elämää.
Hänen mukaansa jaavalainen luonne on kovin pehmeä.
Jaavalainen ei osaa sanoa ei, se ei ole hyvä yhteiskunnan kehityksen kannalta, koska jaavalainen antaa hallita itseään.
Minä taas mietin, että ehkä Indonesia selviytyi siirtomaa-ajasta ja valloitettuna olemisesta paremmin kuin moni muu siirtomaa juuri siksi: suvaitsemalla tulijoita, omaksumalla tulijoilta ja antamalla vanhan ja uuden luontevasti sekoittua.
Ulkomaalaiset päästetään kuulemma temmeltämään vapaasti maan talouden parissa.
Presidentti Suhartolla ei ole kansallista ylpeyttä, vaan hän on valmis myymään maansa henkilökohtaisen hyvinvointinsa takia. Hän on tehnyt sukunsa liian rikkaaksi.
Hän on unohtanut koulutuksen ja sosiaaliasiat.
Pienenkin lapsen koulunkäynti maksaa julkisessa koulussa 5.000 rupiaa (12,50 mk) kuussa.
Kaikkein köyhimmillä ei ole varaa siihen, kun keskivertotehdastyöläisenkin palkka on vain 4.000 rupiaa (10 mk) päivässä.
Maa on kuulemma myös onneton kansainvälisen kaupan kävijä.
Myy pelkkiä raaka-aineita, eikä valmista itse mitään.
Jos valmistaa, niin laatu on surkuhupaisaa – ompelukone tai polkupyörä menee rikki kuukaudessa/ viikossa (siitä siis ne pyörä- ja ompelukonekorjaamot kioskeissa).
En tyydy vain Gabrielin selostukseen, vaan hankin itselleni myös lehtiä ja kirjoja Indonesian yhteiskunnasta (internetiähän ei vielä ole olemassa, josta asioita tarkistaa).
Suharto’s Indonesia by Hamish Mc Donald. Culture Shock by Cathie Draine. Asia Week. Asia Business Week. jne.
Käyn myös Army Museumissa tutkimassa ’virallista’ historian (uudelleen) kirjoitusta.
Sitten Deltaan tulee Yanni, saksalainen matkailija, jonka kanssa perehdymme jaavalaiseen kulttuuriin.
Käymme katsomassa Ramayana-eeposta Wayang kulit –varjonukketeatterina – tämä on niin kulttuurin ydintä, että Suomessa se olisi Kalevalaa ja kansantanhuja.
Ramayana on muinainen hindujen sankarieepos, joka antaa kunniakkaan elämän (ja avioelämän) mallin hinduille vielä nykyäänkin. Klassinen sankaritarina pakoineen, petoksineen, taisteluineen.
Hieno tarina uskollisuudesta.
Wayang kulit –perinne taas tulee jopa 800 vuotta eKr-ajalta, jolloin kuulemma jo osattiin kertoa tarinoita varjonukketeatterin visuaalisessa muodossa.
Auditiivisena tehosteena näissä on aina Gamelan (lue = Kamala!) –orkesteri, joka rämisyttää messinkilautasia ja rumpuja sietämättömästi.
Yannin kanssa teemme retken myös Borobuduriin ja Prambananiin, jotka ovat mielettömiä, maailman suurinpia buddhalaisia pyhäkköjä ajalta ennen Angkor Watia, 778 – 850-luvuilta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Borobudur
Yritämme lukea buddhalaisuuden suuria kertomuksia temppelien seiniin hakatuista sarjakuvista.
Harmi, ettei asiantuntevaa opasta ole saatavilla, joudumme mielikuvittelemaan.
Opas kyllä on, mutta hän osaa vain n. 30 sanaa englantia.
Sitä paitsi olen niin heikossa kunnossa, että puoli päivää ja useita kilometrejä kovassa helteessä käveltyäni ja valokuvattuani minun on jätettävä leikki kesken ja tultava bussilla pois.
(Niin ainakin olen kirjannut matkapäiväkirjaan, vaikka muistelisin että vielä käytiin katsomassa toimivaa tulivuorta, vaan voi olla että se oli eri retkellä.)
Ja aina väliin näen todella villejä ja kummallisia unia.
Sekä ikävöin kaikenlaisia ihmisiä, niin matkan varrella tapaamiani kuin koti-Suomeen jääneitä kuin jopa myös lapsuudenystäviäni.
Merkillistä tunteiden vuoristorataa, sekä tajuista että alitajuista vanhojen ja uusien asioiden analysointia tällainen intensiivinen, pitkäkestoinen ja fyysisesti rasittava yksinmatkailu aiheuttaa.
Jatkuu…
Text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/ 2013
Hi! I dont understand any word, but I like the pictures a lot!
Hi Dini!
How nice you’ve found this blog, however! Thanks for reading the pictures then!
I’m sorry I can’t translate the whole story in English, but basically thsi is what it’s about: ’Sankarimatka’ means ’the Hero’s Journey’ as defined in ’Hero Myth’ by Joseph Campbell and other reserachers of myths and anthropology.
I’m writing of a long and lonely backpacker’s trip long ago in a difficult life situation. It’s a trip diary and at the same time some kind of pondering of the hero myth – what makes an ordinary person to ’travel out in the wild’ and thrive to surpass himself – and what does he/she learn during such a trip. 🙂
Have you you yourself traveled in these places I’m telling about?
Tell me where and when!
This trip in the blog was made February 1992 to August 1992. Pictures were taken by an ordinary film camera, at first it was Pentax ME Super, then a newest invention: electrical Samsung that I bought from Singapore.
For a poor backpacker the films and developing them were especially expensive, so you saved film for important things only. I don’t understand why I have not taken more pictures of people, or more pictures in general!
And now of course I have to scan every single picture from paper copies, so that limits pictures in the blog, too 🙂
Hi Sankarimatka,
thanks for explaining your blog content in general to me. I found your blog on the reader when I was blog-walking with the topic ”Indonesia”. I like to travel as well, but until now I only went to the typical tourist destination, but I’d like to travel to south east asian countries and India someday, because I think their culture is so attractive. the scanning from paper copies must take time and effort from you, but I think your pictures are very special. Keep up the good work 😀
Dear Dini,
I warmly recommend Asia! Indonesia and India especially! These hindu and buddhist countries are so safe to travel, too. As a female tourist you don’t get harassed in the way that happens in Europe or Americas. So friendly, too, though it hurst to see such poverty someplaces. Indonesia in that sense much softer than India. Life to see!
Paranitko, sillä kansanparantajalla.
Tiina, en parantunut. Kävin siellä kyllä monta kertaa mielenkiinnosta ja kyllä hän osasi varmasti elimistöä jotenkin auttaa, tähän vatsakramppitautiin vaan ei auttanut. Parantaja mm. hieroi rintalastaani niin kovaa, että sain erittäin erikoisia painajaisia siitä seuraavana yönä. Lie ollut sydänhierontaa, kun muu ei enää auttanut 😉