Indonesialla on ollut kaksi presidenttiä, jotka ovat saavuttaneet puolijumalan aseman, eri syistä tosin.
Sukarno ja Suharto. Näitä kahta ei pidä sekoittaa, kun juttelee indonesialaisen kanssa.
Sukarno oli itsenäisyystaistelija, ’kommunisti’, kansankiihottaja, naistenmies ja Indonesian ensimmäinen presidentti vuosina 1945-67. Hänen ansiostaan Indonesia sai itsenäisyyden, mutta pian sen jälkeen myös itsevaltaisuuden.
Suharto taas on oikeistolainen kenraali, joka kaappasi vallan Sukarnolta 1967, tapatti kommunistit armeijassa ja lakkautti ko. puolueen, ryhtyi kalifiksi kalifin paikalle ja kasvatti rikkauttaan korruptiolla enemmän kuin kukaan muu valtiomies.
Hän on tukevasti vallassa ja pelätty vielä vuonna 1992, jolloin seikkailen Indonesiassa. (Suharto syrjäytettiin vasta 32 vuoden hallinto-ajan jälkeen 1998).
Saan kuitenkin lypsetyksi paikallisilta sen verran tietoa, että alan käsittää indonesialaista yhteiskuntaa siten kuin sen länsimaalainen nokkava demokratia-idealisti käsittää.
Kun lepäilen kuumeisena ja kipeänä Delta Home Stayssa , kirjoitan aiheesta myös nokkavan kolumnin Vihreään Lankaan (mutta se jää jumiin postiin, eikä sitä epäajankohtaisena enää syksyllä julkaista).
Iloksenne julkaisen sen tässä, vain hiukkasen myöhässä 😉
Musta monopoli
Indonesialaiset poliisit ovat mukavia. Heillä ei ole sitä virkapuvusta johtuvaa alemmuudentunnetta, joka meikäläisiä vaivaa, pikemminkin päinvastoin. Ja he ovat aina valmiita auttamaan.
Niin kuin se kerta, kun laivamme jää nalkkiin Tanjung Pinangin satamaan, koska se on niin ruttoisessa kunnossa (luku 8 Ruttolaiva) ettei se täytä liikenneturvallisuusmääräyksiä, sitä paitsi pakattu ekonomisesti kuin juutalaisjuna.
Ensin auttaa satamapoliisi, sitten rannikkovartiosto, sitten vielä merivoimien vahtivenekin auttaa meitä.
Kunkin kanssa neuvotellaan tilanteesta huolestuneesti (ja pitkään!), tullaan lopulta positiiviseen ratkaisuun ja jätetään parikymmentä poliisia iloisina taskut pullottaen laiturille vilkuttamaan.
Poliisin palkan ollessa 365 mk kuussa, siinä missä poloinen purukuminkaupustelijakin tienaa enemmän, on lahjonta ymmärrettävä osaksi maan infrastruktuuria.
Kuten valtion öljy-yhtiön Pertaminan apulaisjohtajan leski Thakir sanoi oikeudenkäynnissä: ”Edesmenneen mieheni singaporelaiselta tililtä löytyneet 80 miljoonaa dollaria kuuluvat minulle. Sehän on maan tapa. Jos minä en saa pitää rahoja, antakoot pois lahjusrahansa kaikki muutkin, pääministeriä ja presidenttiä myöten.”
Kansan mielestä presidentti Suharton vika onkin, että hän on tehnyt sukunsa liian rikkaaksi.
26 vuotta kekkosenkautta on saanut myös pakkopalvonnan siihen pisteeseen, että moskeijoissa organisoidaan poliittisia massarukouksia Suharton uudelleenvalitsemisen puolesta, vaikka pressanvaalit ovat vasta vuoden päästä.
Parlamenttivaalit sen sijaan ovat 9. kesäkuuta ja innoittavat hallituksen omat sanomalehdet otsikoimaan ”Golkar (Suharton valtapuolue) aikoo pidättyä korruptiokampanjasta” ja ”Uusi lähestymistapa vaaleihin”.
Kovaa meuhkaa pidetään siitä, kuinka nyt on ihan oikeasti vapaat vaalit.
Hyvähän Golkarin on leuhkia, kun ensin on kaikki kilpailevat puolueet pakotettu fuusioitumaan kahdeksi sisäisesti riitaiseksi puolueeksi, sekä kielletty muita kuin Golkaria pitämästä organisaatiota maaseudulla, jossa 80% Indonesian äänestäjistä asuu.
Puhumattakaan presidentin oikeudesta nimittää ¼ eduskunnasta henkilökohtaisesti.
Entä mitä voi odottaa kilpailijoilta, joista toinen, Allah- ja raittiuspuolue, on valinnut tunnuksekseen maan suosituimman oluen tavaramerkin Bintang-tähden – ja toinen, demokraatit, ratsastaa Batmanilla ja esittää poliittisen ohjelmansa nukketeatterina?
Keltainen Golkar saanee pitää 70 prosenttiaan, ja punainen PDI jää nuolemaan näppejään.
Kuolainten lievällä höllentämisellä Suharto halunneekin vain turvata itselleen toisenlaisen viidennen hallintokauden, kuin mikä hänen kolleegaansa Filippiinien Ferdinand Marcosia kohtasi.
Myös maan taloudessa puhaltavat nyt vapaat, jopa villit tuulet.
Jakartan valtiojohtoinen pörssi privatisoidaan.
Sademetsät myydään japanilaisille. Kumiplantaasit amerikkalaisille. Kemian teollisuus kaikille niille maille, joilla itsellään on kehittynyt ympäristölainsäädäntö. Jopa maataloudesta osia annetaan ulkomaisille yrittäjille.
Joka reissulta palatessa kauppaministeri hymyilee kuin saimaannorppa: ”Kaunis Indonesian saaristomme ei ole kaupan!” (Lue: Voi pojat, mitkä kaupat juuri teimme!”)
Kasvuinnossaan Indonesia ei näytä muistelevan siirtomaa-aikoja.
Lehdet ovat täynnä sääliviä juttuja Japanin lamasta (entinen miehittäjävaltio) ja entisten neuvostoliittomaiden surkeasta jamasta (Suhartoa edeltävä hallitus oli kommunistinen).
Kansallinen itsekunnioitus taitaa olla yhtä herkässä kuin suomalaisilla.
Sitä myös ylläpidetään liikuttavilla tavoilla.
Esimerkiksi kaikki paikat ovat täynnä maan karttoja. Pikkukylienkin julkisten rakennusten ulko- ja sisäseinille on maalattu valtavia Indonesian karttoja. Lehdet ovat täynnä karttoja, TV:n virityskuva on maan kartta.
Haluaakohan tämä 47 vuotta sitten itsenäistynyt kansa joka päivä nipistää itseään: ”Kyllä vain, tämä alue on ihan meidän ikioma!” (Muistattehan millä hartaudella mekin kansakoulussa piirsimme Suomen karttaa ja opettelimme vesistöjä.)
Samalla pieteetillä indonesialaiset rakastavat tilastoja. Jakartan Gambirin rautatieasemalla isoille millimetripapereille piirretyt kehityskäyrät todistavat mm, että helmikuussa aseman läpi kulki 11 suomalaisita, 52 ruotsalaista, mutta vain kaksi tansanialaisturistia.
(Mistä ihmeestä ne sen tietävät?) Tavaraa liikkui kiloissa 12% enemmän kuin viime vuonna. Herra Mohamedilla oli paljon työvuoroja sunnuntaisin.
Taulujen huolellisuudesta ja kalligrafisesta kauneudesta päätellen täällä tapahtuu jotain hyvin suurta ja tärkeää. Mutta ehkä se on vain luontaista ylevyyttä, jolla indonesialainen suhtautuu toimiinsa, keräsi hän sitten lumppuja tai kuljetti kymmentä elävää hanhea pyöräntangolla.
Junan keskikäytävällä vihkosten kaupustelija esittelee kokoelmaansa: ”Allah Maha Besar- Allah on mahtava. Pancasila-kurssi (valtion viiden kohdan ideologia) liikemiehille. Koraanin opetuksia naisille”, hän messuaa mahtipontisesti. Sitäpaitsi, hänellä on komea univormu.
.
Text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/ 2013
