Meillä ei ole vieläkään aikaa perehtyä Bukittinggiin.
On kiire Meninjau-järvelle, jossa tiedämme ruttolaiva-ystäviemme Daven ja Richardin majailevan.
Siellä on kuulemma maaseudun rauha ja hyvät lekotteluolot, juuri sitä mitä tarvitsemme raskaan viidakkovaelluksen jälkeen.
Nukuttuamme yön yli märissä vaatteissamme saamme viidakon ajaksi varastoidun omaisuutemme Batoursin toimistosta ja lähdemme kolkuttelemaan bussinrakkineella kohti Lake Meninjauta ja erästä tiettyä Beach Guest House -nimistä majataloa. (Sumatran matkan karttaa suurpiirteisesti)
Vanhojen kavereiden kohtaaminen siellä on suorastaan ylellistä reppumatkailijalle, joka on tottunut olemaan kohtalon armoilla seuran suhteen.
Meille muodostuu Beach Housessa kiinteä, toverillinen yhteisö.
Olemme kokeneet yhdessä kaikenlaista: Daven ja Richardin kanssa ahdistava ruttolaivareissu ja Sydneyn kanssa viidakossa rämpiminen.
Meidän on helppo luottaa toisiimme ja puhua tärkeistä omakohtaisista asioista.
Yksin selviämään joutuneelle sankarille tämä on aivan ihmeellistä onnea, vaan eihän hän raukkaparka sitä siinä hetkessä niin syvällisesti tajua että ymmärtäisi pitää siitä tosissaan kiinni…
Päivisin lekottelemme riippukeinuissa, uimme, pelaamme shakkia ja syömme banaanipannukakkuja.
Iltaisin käymme kylillä oluella ja kerromme juttuja toisillemme. (Kummallista etten ole näistä tilanteista ja matkakumppaneistani juurikaan ottanut valokuvia. Osin olin arka kuvaamaan ihmisiä, osin en ymmärtänyt kuvata muuta kuin ’vierasta’ matkallani. Osin tämä johtui painavasta filmikamerasta, siinä säästeltiin sekä filmiä että kameran kantajan olkapäitä.)
Minulla on pieni vyölaukku, johon olen ommellut kuvan Nuuskamuikkusesta.
Se saa Richardin vyöryttämään koko lapsuutensa eteeni.
Kuinka hänen äitinsä luki heille Muumipekko-kirjoja, vaikka kukaan muu ei Englannissa tiennyt niistä mitään; kuinka hän rakasti Nuuskamuikkusta jo silloin.
Kuinka mystinen ja ihailtava tyyppi Nuuskamuikkunen on; kuinka hän toivoisi pystyvänsä johonkin samantapaiseen elämässään, ja kuinka hän nyt tajuaa, että tämä reppureissu on hänelle eräänlainen lapsuuden ihanteiden täyttymys.
Richard kertoo, kuinka hän pienenä pelkäsi Muumilaakson mörköä ja minä kerron hänelle, kuinka hirveästi pelkäsin hattivatteja, näin niistä painajaisiakin.
Dave, aina vaatimaton ja hiljainen Dave kuuntelee meitä muita mukana myhäillen.
En ikinä unohda Daven tapaa kävellä ja seurata asioita kuullostellen vartalollaan, ujosti, luottavaisesti, hymynkare suupielessä. Kuin eläin.
Sydney, joka on amerikkalaiseksi varsin valveutunut henkilö, ja silti sporttisuudessaan, aktiivisuudessaan ja suorasukaisuudessaan jotenkin stereotyyppinen, meidän eurooppalaisten mielestä.
Taitaa olla niin, että tässä porukassa hän onkin se, joka on hiukan ulkopuolisempi kuin muut.
Silti meillä on toverillinen ja reilu yhteisö, se on selvä.
Sankarimatkassa on menossa suvantovaihe, jolloin kaikki on hyvin ja sankarilla on uskollisia kumppaneita ja apureita lähellään.
Niinhän sitä luulisi – todellisuudessa se oli vain tyyntä myrskyn edellä, kuin hyvinkirjoitetussa elokuvassa.
Matkapäiväkirjani kuvaa Lake Meninjauta näin.
”Sunnuntai 5.4.1992. Ihanan lepuuttavaa, rauhallista ja kaunista mudan, lian ja rasituksen jälkeen. Linnut laulavat, sirkat sirittävät ja elämä on yhtä autuasta unohdusta.
Riippukeinu on suosittu, samoin shakkilauta. Minäkin aion opetella shakin uudestaan, en olekaan pelannut sitten kuin olin kymmenen vanha. Elämä on tosiaan ihanaa!
”Torstai 9.4. 1992. Olen lukenut ’Keskiajan syksyä’ ja ’Zeniä ja moottoripyöränkorjaamisen taitoa’, uinut, ottanut aurinkoa, seurustellut. Shakissa Richard voitti minut ensin tornituksillaan (en tiennytkään, että tornit voivat toimia noinkin), vaan seuraavana päivänä pääsin jo pattiin hänen kanssaan.
”Naapurimajatalon Dale, John ja Jean-Louis roikkuvat Beach Housessa ja vokottelevat meitä.
Viime yönä kaikki vaihtoivat sänkyjä, johtuen herrojen toilailusta meidän huoneeseen. Päädyin nukkumaan Richardin huoneessa turvassa muutaman tunnin, ennenkuin lähdimme Sydneyn kanssa järven ympäri pyöräilylle.
Siis juuri kun pääsimme tänne lepäilemään, niin tuo hullu amatsoni keksii jo uutta urheilusuoritusta!
No eipä hänkään tiennyt, että 50-70 km sumatralaisella kartalla ei ole sama asia kuin länsimaissa olisi.
Älytöntä ylös-alas-mäkeä koko matka ja tiet pelkkää sepeliä ja mukulakiveä, ranteet ovat ihan jauhona, enkä voi väittää että ajaminen oli mitään leppoisaa sunnuntaipyöräilyä, kun pyörätkin olivat vanhat kankeat rautamankelit.
”Jouduimme jännittämään toden teolla, ehdimmekö takaisin omaan kylään ennen pimeän laskeutumista.
Toisaalta kylänpahaset matkan varrella olivat kaiken vaivan arvoisia!
Vaatimattomia hökkeleitä puusta ja ruostuneesta pellistä, ja kaiken sen yksinkertaisuuden keskellä aina joku kioski tai kaupantapainen, jossa myytävänä shampoota kertapakkauksissa, yskänlääkeenmakuista mehua pullossa, kummallisia keksejä ja hilloja.
Lauma lapsia ilmestyi aina jostain fanittamaan meitä kuin elokuvatähtiä, vierasmaalaiset ihmiset olivat heille jännittävä nähtävyys.”
Kaikki tämä edellä kerrottu yhteisöllisyys on tarpeen, jotta ymmärtäisimme nyt seuraavia tapahtumia.
Nimittäin Dale, joka asuu Jakartassa pysyvämmin, on perehtynyt Indonesian ihmeisiin ja verevä persoona muutenkin – hän tarjoaa meille nyt jotakin, mihin tavallinen reppumatkalainen ei koskaan voi päästä käsiksi ilman paremmin tietävien opastusta.
Nimittäin sieniä. Tarkemmin sanoen huumesieniä.
Näistä lisää sankarimatkan seuraavassa osassa.
Text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/ 2013
