Vihdoinkin Moskova! Nyt ollaan jo paljon lähempänä kotia.
Ja mieluisa yllätys: asemalaiturilla on tyyppejä kyltit käsissään: Room 6 dollars. Ystävällinen, nuorehko mies lähestyy meitä ja tarjoaa huonetta. Hän vaikuttaa fiksulta ja luotettavalta, ja puhuu englantia. Joo, mikä ettei, meidän vaan pitää hoitaa tämä P-O:n kameravarkaus ensin. Okei, minä odotan teitä, asemapoliisin toimisto on tuolla sivussa.
”Nyt asennetta”, sanon itselleni hiljaa mielessäni, muista venäläinen luonne ja poliisin asema. Sitten iloisesti ja reippaasti ”Dobryj dienj! Mooshet byit…myi hootsem…malenkaja probliema…” Suurin piirtein siihen venäjän taitoni loppuvat, vaan sehän riittää.
Asemapoliisi on saatu hyvälle tuulelle ja halukkaaksi auttamaan.
Vaan ongelma on mielenkiintoinen. ”Kas kun meillä ei tässä maassa ole Neuvostoliiton jälkeen edes perustuslakia vielä, puhumattakaan pienemmistä laista. Tämä on iso ongelma, emme voi ottaa kiinni rosvoja, kun ei meillä ole lakeja, jonka perusteella voisimme heitä rangaista.” (!!!)
”Niinno, ei meille ole väliä sillä saadaanko varkaita kiinni tai etsitäänkö heitä edes, kunhan vaan saisimme tälle herralle varkausraportin, jotta hän voisi saada vakuutuksesta korvauksen.
”Jaa mutta rikos tapahtui junassa Jaroslavlin piirikunnassa. Raportti pitää saada Jaroslavlista.” Ymmärrän, ymmärrän, vaan ymmärrättehän tekin, että ei sen mikään hieno paperi tarvitse olla, kunhan vaan olisi joku lappunen jossa yksi lause tapahtuneesta ja joku leima, ehdottelen viattomasti.
”Eivät ne Ruotsissa varmaan venäjää edes osaa lukea, eivätkä tiedä täkäläisistä tavoista mitään, että kyllä siihen käy mikä tahansa paperi, jossa vaan lukee vaikka, että Siperian pikajunassa 2.8.1992 varastettiin tämän köyhän opiskelijan reppu, jossa oli kaksi kameraa. Ihan totta, se yksi lause riittäisi” , maanittelen poliisia.
Hän tuijottaa epäluuloisena ja miettii. Me tillotamme viattomina takaisin. Sitten hän sanoo ”Olkoon menneeksi. Minä kirjoitan sen lapun.”
Hiphei! juhlin riemuissani, taas onnistui! Yksi tapaus lisää kansainväliseen poliisikokoelmaani. Ja jos jotakin olen oppinut näissä maissa reissatessani, niin sen ettei kannata yrittää lahjoa poliisia, kun ei kuitenkaan osaa tehdä sitä oikealla tavalla.
Parempi pelata vaan pelkällä viattomalla naamalla ja avuttomuudella.
Majapaikkamme isäntä Dimitri Efimov asuu äitinsä kanssa kahden siistissä, ikonien täyttämässä kerrostalokaksiossa Sakhalinskayalla. Isä on kuollut pari vuotta sitten ja äitikin asuu nyt isoäidin luona, jotta Dimitri voi tienata rauhassa majoittamalla repputuristeja kotiin.
Taas yksi merkillinen elämäntarina kuultavaksi.
Dimitri on valmistunut korkeatasoisesta Moscow High Technical Universitystä vuosi sitten, mutta oikeaa työtä hän ei ole saanut, seuraavasta syystä.
Kun hän pääsi sisään yliopistoon kuusi vuotta sitten, hän ei tiennyt koulun huippusalaisesta militaristisesta ohjelmasta, koska se oli valtiosalaisuus.
Kun maan matemaattisten aineiden parhaat opiskelijat ovat opiskelleet neljä vuotta, heille osoitetaan erikoistumisala. Dimitrille osoitettiin ”sinusta tulee ohjusteknologian ekspertti, jota saat opiskella vielä kaksi vuotta lisää.”
Siihen ei voi pullikoida vastaan, ellei halua vankilaan. Niin Dimitristä tuli ohjusteknologian ja atomiaseiden huippuasiantuntija, joka valmistui kuuden opintovuoden jälkeen juuri samaan aikaan, kun koko maa, ja sen armeija, lakkasi olemasta.
Nyt Dimitri kerää rahaa jotain tulevaisuuden liiketoimintaa varten majoittamalla reppumatkalaisia. Bisnes aloitetaan ehkä vuoden kahden kuluttua kahden kaverin kanssa. Näkymät ovat hyvät, koska toisen isä on entinen KGB:n eversti ja toisen isä töissä yksityisessä pankissa. Sopivia suhteita siis on.
Kun KGB lakkautettiin, heput sijoitettiin tärkeisiin virkoihin eri virastoihin ja ministeriöihin. Lopuista KGB-tyypeistä muodostettiin uuden valtion turvallisuuspoliisi.
Maassa on tosin sekavat olot. Yksityisestä omistuksesta ei ole olemassa minkäänlaista lakia, joten esim. maanviljelijät eivät voi ostaa maata, eivätkä yrittäjäksi haluavat voi ostaa liikehuoneistoja. Vuokrata kyllä voi. Poikien oma liiketoimintalupahakemus seisoo jossain virastossa, eikä ole tietoa, kauanko kestää.
Pankitkaan eivät myönnä luottoa kenellekään, koska niin monet ovat liuenneet jäljettömiin heti lainasumman saatuaan.
Viimekin vuonna yksi valtion oikein luottoporukka sai suuren lainan perustaakseen tehtaan, mutta häipyivät heti ulkomaille, eikä heistä ole sen koommin kuultu.
Kaikenlaisiin välitiloihin sitä ihmiset maailmanhistoriassa joutuvat.
Dimitriltä katosi isänmaa alta ja sen myötä meni hukkaan koulutus. Kiinassa Wu Shilongilta vaadittiin pääsykokeissa poliittista puhdasoppisuutta, jota kulttuurivallankumousperheen pojalla ei ollut esittää.
Indonesiassa Gabriel joutui seitsemäksi vuodeksi vankilaan luulotellun poliittisen kantansa vuoksi. Onhan näitä Suomessakin ollut, vaan ei minun elinaikanani. (Mm. oma isäni menetti kotitalonsa v. 1933 perheen poliittisen kannan vuoksi, sai viettää koko nuoruutensa sodassa ja aloittaa elämänsä tyhjän päältä sen jälkeen)
Näitä matkalla miettiessäni vuonna 1992 olen autuaan tietämätön siitä, miten moni Suomessa juuri sillä hetkellä kamppailee taloushistoriallisen ’välitilan’ johdosta. Miten moni esim. oli ottanut valuuttalainaa ja menettänyt kaiken.
Huvittuneena vain kuuntelin toisella puolen maapalloa, kun äiti selitti puhelimessa, että Suomen pankeista loppuivat rahat, kun ihmiset panikoivat hakemaan säästöjään.
Moskova on valtavan laaja, ja vaikka osaan lukea kylttejä ja jopa ymmärrän kieltä jonkin verran, olen täällä hieman samaan tapaan hukassa kuin Pekingissä. Ihan vieraassa, ei-niin-seurallisessa kaupungissa, jota on vaikea ottaa haltuun.
Toki eniten varmasti vaikuttaa oma matkaväsymykseni. En osaa enää innostua näkemästäni, koska aivoni ovat kotiinpaluuasennossa.
Per-Olofin kanssa vaeltelemme päämäärättömästi, käymme katsomassa pääpaikkoja, hengailemme kaduilla ja koetamme saada selvää venäläisestä elämästä Neuvostoliiton jälkeen.
Punainen tori on vapautettu kansalaisille ja turisteille. Ennen sinne ei saanut mennä kukaan, paitsi juhlapäivinä sotilasparaatit.
Nyt alue on demilitarisoitu ja ihmiset tepastelevat siellä silminnähden ihmeissään, paikallisetkin. Balsamoitua Leniniä jonotetaan katsomaan yhä edelleen. Vaan monessa muussa paikassa patsaat on vedetty nurin.
Siellä täällä kadunkulmassa on entinen kommunisti laittanut yksityisen pienen sekatavarakaupan pystyyn auton konepellille, pakkilaatikolle tai ihan vaan asvaltille. Voi olla, että talousmurros pakottaa jotkut myymään sen vähänkin, mitä omistaa.
Jotenkin kaduilla ja ihmisten kasvoilla ei ole sellaista jälleenrakentamisen riemua, toimeliaisuutta ja toivoa, mitä sodasta tai kriisistä toipuvassa maassa yleensä näkee. Onkohan tämä nyt menossa ollenkaan putkeen tämä uusi Venäjä?
Eksymme paikalle, jossa Jeltsin julisti Neuvostoliiton hajoamista panssarivaunun päältä. Ohikulkijat valistavat. Nyt siinä soittaa umpimielinen katubändi jazzia, ja hyvin soittaakin. Keskittyvät soittamiseen, ei yleisön miellyttämiseen, siksi se niin hyvältä kuulostaakin.
Illalla Dimitri vie meidät paikalliseen ravintolaan juhlimaan, mutta ei meistä oikein ole siihen. Sitten palataan kämpille ja Dimitri alkaa puuhata parisänkyä olohuoneen sohvaan. ”Mutta emme me ole pariskunta”, totean yllättyneenä. ”Aijaa, ettekö? Minä ihan luulin.”
”Reissukavereita vaan Siperian pikajunasta.” Okei, no sitten, asetellaan kamat vähän eri tavalla.
Seuraavana, ei vaan sitä seuraavana päivänä P-O sanoo, että taitaa olla nähty tämä Moskova, taidan jatkaa matkaa Helsinkiin. ”Haittaako jos tulen samaa matkaa?” kysyn, kun tajuan etten minäkään jaksa vastaanottaa enää uusia vaikutteita kuuden kuukauden tarpomisen jälkeen.
”Mutta vain Kouvolaan asti!” keksin äkkiä, että Moskovan-Helsingin junahan pysähtyy lapsuuden kotikaupungissani, jossa äiti ja isä asuvat.
Voin hypätä junasta siinä ja mennä moikkaamaan vanhuksia! Mahtavaa! Piristyn kerrassaan tästä ajatuksesta.
Ennen pitkää pääsen takaisin kotiin Helsinkiin (tai siis eihän minulla kotia siellä enää ole, pelkkä varasto).
Millaistakohan elämää sitten alan elää?
