Palataan sankarimatkaan. Sankari on vihdoin päässyt Siperian pikajunaan, istunut looshiin ja voi turvallisesti heittää hyvästit Kiinalle junan ikkunan läpi.
Ei enää taistelua töykeän ja vihamielisen Kiinan kanssa!
Ei tuntikausien harhailua paikasta toiseen. Ei jonotusta, ei yhtään ’mei youta’ enää. Olen matkalla kotiin, kuuden kuukauden ja 12.000 kilometrin jälkeen.
Tässä vaiheessa sankari on vain huojentunut siitä, että selvisi hengissä pahimmista koettelemuksista ja pääsee takaisin kotiin.
Hän ei ymmärrä löytäneensä matkalta aarteen, ikuisen elämän eliksiirin. Tämä paljastuu vasta paljon myöhemmin, jopa vasta 10-20 vuotta myöhemmin. Sillä tavalla se elämässä menee.
Kokemusten arvon huomaa vasta jälkikäteen. ”Koska tapahtui sitä ja sitä, tein näin ja näin, sitten löysinkin kutsumukseni ja minulle parhaan elämän.”
Juna suuntaa kohti Gobin autiomaata ja Mongoliaa. Onpa rauhoittava maisema. Missään ei ole mitään. Muuta kuin hiekkaa.
Sitten, tuntikausien jälkeen pientä pölyistä nurmennöyhtää hiekan seassa, silmänkantamattomiin. Vielä tuntikausia ja nöyhtä muuttuu pikkutupsuiseksi aroksi.
Värit tulevat takaisin, hienoa! Taivas on sininen, ruoho vihreää ja valkoiset pilvet niin matalalla, että voisi luulla niiden olevan hattaraisia ohutrunkoisia puita.
Mongoliassa ei ole mitään. Juna kulkee kolmekin tuntia ilman minkäänlaista asujaimistoa näköpiirissä.
Sähkölangat halkovat maisemaa tolppien kärsivällisinä rivistöinä. Sähkötolpat ovat täällä oksaisesta luonnonpuusta tehtyjä repsottavia, matalia karahkoja, jakajia niissä ei ole.
Jossain kaukana joku kuitenkin käyttää sähköä? Jossain seisoskelee lauma kurkia, jossain pari vasikkaa, jossain lammaskatras. Radan varressa alkaa olla piikkilanka-aitoja molemmin puolin, eläimiä siis laidunnetaan jollain tapaa.
Siperian pikajuna on hienompi kuin osasin kuvitellakaan. Olin ajatellut, ettei junan ikkunasta varmaan mitään käsitystä täkäläisestä elämästä voi saada. Toisin on.
Maisema on jo itsessään niin kertova askeettisuuttaan, niukkuuttaan, pelkkää laajaa autiuttaan. Vaikuttaa varmasti näiden kansojen mentaliteettiin – minkähänlaisia ajatuksia aavikon ihmisen päässä liikkuu, kun hän päivät pääksytysten tarpoo tätä korutonta kertomaa?
Tämä junamatka kestää kuusi päivää ja yötä. Paras ottaa rauhallisesti. Luen sitä pirun Vankileirien saaristoa ja välillä kuuntelen puolella korvalla, kun kiinalaismiehet pulisevat keskenään.
Nyt alkaa näkyä asutusta. Siellä täällä yksinäinen kuusikerroksinen harmaa asuntolaatikko tai pari, järjettömiä ilmestyksiä keskellä autiomaata.
Jopa tyhjä sellainen ja sen vieressä muutama jurtta, ei tainneet nykyajan mukavuudet miellyttää?
On myös pikkuruisia kellertäviä savimajakuutioita kylämuodostelmissa ja niiden laitamilla jurtta-asutusta. Betonia sitten isommissa kolhooseissa. Mutta kauppoja, kunnantaloja tms. merkkejä organisoidusta yhteiselämästä ei näy.
Sitten yhtäkkiä tulemmekin Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Harmaansiniset ja harmaanvaalenapunaiset konformistiset kerrostalokompleksit täyttävät maiseman, ja kerrostalojen pihoilla käyskentelevät asukkaiden lehmät, rumat härkämäiset juntturat, hilpeää! Asema on kuitenkin arvokkaan näköinen. Juna pysähtyy puoli tuntia ja tässä on sallittua myös nousta junasta laiturille jaloittelemaan.
Tutustun heti kahteen vähäläntään maalaisukkoon, jotka ovat myymässä limppuja matkaevääksi matkustajille.
He tykkäävät Mao Tse Tung- T-paidastani ja ihastuvat ikihyviksi, kun kuulevat että olen Suomesta. Sukulaiskansaa, toki! Minäkin kannatan Suomen jääkiekkojoukkuetta MM-kisoissa! Kyllä, panemme kampoihin punakoneelle! Yhteisiä ilonaiheita löytyy.
Asemalla on sen näköistä väkeä, että voisin kuvitella olevani lasten kuvakirjassa: mahdottoman lihavia maalaismatameja värikkäät koltut päällä, kansallispukuisia ukkeleita saapastelemassa mahtavina nahkasaappaissaan, luihuja miliisejä, jotka vahtivat tapahtumaa.
Ukot tyrkyttävät limppujaan. No voi, kun en arvannut että täällä on myytävää, rahat jäivät junaan. Ei se mitään, ota silti. Ei ei, en voi ottaa.
Ota ota! Ei näitä kukaan muukaan nyt osta, kun tämä on ainoa juna joka tässä pysähtyy. Ota nyt, sukulaiskansan takia! No kiitos kiitos, ootsinj spasiiba!
Niin palaan junaan kainalossani viisi (5) kilon painoista täysviljalimppua. Tuntemattomat kanssamatkustajat junan käytävällä tulevat pian tutuiksi ihmetellessämme yhdessä viittä kilon limppua.
Vaikka oikeastaan en hae nyt tuttavuuksia.
Olen matkalla takaisin kotiin ja haluan mietiskellä, mitä se tarkoittaa.
Kirjoitan päiväkirjaan hahmotelmia tulevaisuudestani, joka nyt on valkoinen taulu.
Siihen voi kirjoittaa mitä tahansa, koska mikään ei sido minua: ei työpaikka, ei asunto, ei velka, ei poikaystävä, ei ystävät.
Olen täysin vapaa maalaamaan elämästäni juuri sellaisen kuin haluaisin. Jos vaan tietäisin, mitä haluan ja jos pystyn siihen.
Minun on tutkiskeltava itseäni. Mitkä ovat motiivini tehdä sitä tai tätä. Rahaa tietysti jokainen tarvitsee elämiseen, vaan millä ehdoilla? Ei millä tahansa ehdoilla.
Olen varma, että mielenkiintoisen elämän voi saada myös lankeamatta siihen tärkeyden tunteeseen, jolla niin monet ihmiset voidellaan kuuliaisiksi työmehiläisiksi jonkun ahneen mehiläiskuningattaren syötäviksi.
Totean, että en tarvitse mainetta tai kunniaa, jos siitä pitää maksaa itsekunnioituksellani, perusarvoillani tai henkisellä terveydelläni.
Itse asiassa en tarvitse mainetta ja kunniaa lainkaan. Ihan sama. Onnellisinta elämää elävät hiljaiset puutarhurit. Miksen minäkin voi alkaa joksikin sellaiseksi?
Näin se sankari paluumatkallaan tapailee taskustaan ikuisen elämän eliksiiripulloa, ruuvaa sen korkkia auki ja kiinni, nuuhkii eliksiirin tuoksua, tiedostamatta lainkaan että hän tekee juuri sitä. 🙂
copyright text and photos Vaula Norrena 1992/2013
