Matkapäiväkirjasta: ”Hong Kong on paljon mukavampi suurkaupunki kuin Singapore.
Merituuli leyhyttää ihan eri lailla ja kaupungilla on sielua.
Kiinalaiset valomainokset ja fast food-kuppilat, pieniin tiloihin ahdetut kaupat ja hostelit, Chunking Mansions intialaisine ”salaravintoloineen” ja rihkamatukkukauppoineen, Star Ferry, Hong Kongin kukkula pilvenpiirtäjineen, epäystävällisesti huutelevat myyjät, yleinen rähjäisyys – kaikki on kotoisampaa ja omempaa kuin Singaporessa.
Myös kotikutoisempaa, mikä tietysti on viehättävää.
Kaupat ovat täynnä Hong Kong 1997-paitoja ym, -krääsää.
1.7.1997 on jo buukattu hotelleissa täyteen. Jengi haluaa olla todistamassa imperiumin romahdusta, kun Kiina saa Hong Kongin, brittien viimeisen siirtomaalinnakkeen takaisin haltuunsa.
Tällä hetkellä kaupunki on kirjaimellisesti täynnä länttä: 35.000 Lions-klubilaista eri puolilta maailmaa pitää konferenssiaan.
Keltaisiin huopaliiveihin ja rintamerkkeihin pyntätyt jenkit lyllertävät pitkin katuja ostellen silkkiä, rihkamaa ja kameroita. Lionsit ovat lyöneet leimansa kaupungin 
hintatasoonkin, sale-merkityt tavarat ovat nyt kalliimpia kuin ennen Lionseja.
Kuljeskelen hoitamassa asioita, kun taas ollaan toimivien teleyhteyksien (= telefax, sähke, puhelin) äärellä.
Herätän kateutta Victoria Hostelissa, kun saan hirmu kalliin ja vaikeasti saatavan Kiinan-viisumin ilmaiseksi, ja odottamatta, jonottamatta. ”Katsokaas Suomi ja Kiina ovat ystävyysmaita, vähän niin kuin kommunistisia veljiä” rehvastelen leikilläni.
Hississä täti ryhtyy kyselemään vieraan miehen sylissä olevasta kasvista. 10 kerroksen aikana käydään läpi kasvin historia, hoito ja menestyminen. Kun hissi pysähtyy, noiden kahden välille on syntynyt ystävyys.
Niin pienestä kiinni – toinen kiinnostuu sinun kasvistasi. Mietin miksi meillä länsimaissa on niin paljon vähemmän tällaista – aikaa ja ajatusta ventovieraille ihmisille?”
Julkisella uima-altaalla on kyltti kissankokoisin kirjaimin ”Please take good care of your children!” – herttaista. (Ajattelen omia mahdollisesti tulevia lapsiani).
First Aid –ständillä lappaa väkeä yhtenään sidotuttamassa jalkaansa, tupotuttamassa nenäänsä, korvaansa, leukaansa.
Ystävälliset sedät hoitavat hitaasti ja huolellisesti jokaisen potilaan, ja pienikin aikuisenkin haava saa arvokkaan huomion.
Näissä yhteiskunnissa ihmisestä välitetään ja häntä hoidetaan.
Aasiassa ihmisen haavoittuvuus hyväksytään, ei syyllistetä, kun joku saa flunssan, nukkuu pommiin tai muuta sellaista.
Avoimesti haukottelija saa sympaattisia katseita: sinun väsymyksesi on samaa kuin minun väsymykseni, sinun leposi on minunkin lepoani.
Juuri tämä on niin valloittavaa Indonesiassa, myös muualla Aasiassa, vaan siellä erityisesti.
Tärkeimmästä Hong Kongissa kokemastani asiasta en ole kirjoittanut matkapäiväkirjaan riviäkään.
Pystyn kertomaan ilmankin.
Kun pääsen Chungking Mansionsin (yksi helvetin suuri puolalaistyylinen ihmismassojen säiltytyslokerikko keskellä kaupunkia) 26. kerroksen Victoria Hosteliin (33 Hankow Road) surkeana, hikisenä ja ryytyneenä, saan elämäni elämyksen.
Heitän repun rautakerrossänkyyn, kaivan esiin batikkini, joka toimittaa sekä pyyhkeen, lakanan että rantaviltin virkaa matkavarustuksessani, ja suunnistan suihkuun.
Vanhat ruostuneet rautasuihkut. Mutta – voi luoja – onko tämä totta – suihkusta tulee kuumaa vettä! Eikä mitään tipottain vaan saavista kaatamalla.
Seison kuuman suihkun alla ja tajuan: tämä on kuin pääsisi kohtuun takaisin! Ylimaallisen lämmintä, ihanaa, turvallista, suloista!
Viivyn suihkussa kauan, niin kauan että poden jo syyllisyyttä tuhlaamastani vedestä (mutta koska sitä tulee noin tuutista, niin kaipa sitä riittää muillekin).
No koettakaa kuvitella joku Bukittinggin suoraan kalliolähteestä tuleva noin 4-asteinen vesi suihkussa, ja miettikää millaista on peseytyä sellaisessa puoli vuotta putkeen.
Kyllä siinä ehtii unohtaa, miltä lämmin vesi tuntuu.
Toki tämä kertoo myös siitä, että suuria ystävyyssuhteita ei solmittu Hong Kongissa.
Kun ei tutustu keneenkään paikalliseen, jää paikkakin kasvottomammaksi.
Myöskään hostelissa ei tärppää, vaikka suoraan sanoen vähän kyttäilenkin, josko joku olisi minunkin kaa.
Huoneessani on muutamia tyttöpareja, joilla on seuraa toisistaan ja selvät suunnitelmat, mitä tehdä seuraavaksi.
Kukaan ei ole menossa Kiinaan päin. Se on erittäin huono uutinen.
Kaikki reppumatkalaisten kirjat sanovat, että Kiinaan ei missään tapauksessa koskaan milloinkaan pidä mennä yksin.
Kiina on liian vaikea, liian negatiivinen, mahdoton hoitaa yksin asioita. Kiina nujertaa, ne sanovat.
Älä mene yksin.
Vuonna 1992 Kiina on melkoisen suljettu kommunistinen maa.
Turismia tai kontakteja muuhun maailmaan ei ole juurikaan ollut sen jälkeen kun Mongolian Kublai-kaanista päästiin eroon ja rakennettiin uusiksi Kiinan muuri (v. 1368 noin).
Mutta haastattelen ruotsalaisia Katrinia ja Pernillaa, he ovat juuri tulleet Kiinan läpi.
He selittävät niitä näitä, mitään suurempaa vaikeutta ei heillä ollut, toki vain isommissa kaupungeissa kulkivat.
Lähinnä harmitti, kun mistään ei saanut pumpulipuikkoja, kun käyttävät niitä moneen asiaan.
Jaaha, ajattelen, jos tyttöjen ongelmat Kiinassa olivat pumpulipuikon kokoisia, kai minäkin siellä pärjään, vaikka yksin menisinkin…
Voi sankari, kun et arvannut miten väärässä olit!
…jatkuu…
text and photos copyright: Vaula Norrena 1992/2013
