Istun liikkumatta reagoimatta bussillisessa kiinalaisia, joille olen joko ilmaa tai saastaa. Limaisen syljen tuntu poskillani: nyt jos koskaan tarvitsisin korvalappustereoitani!
Vaan onneton halusin keventää reppuani ja lähetin nuo 300 grammaa jo Singaporesta kotiin. Kuinka raskas reppuni nyt onkaan ilman voimaannuttavaa musiikkia!
Kun päästään Wuzhoun vanhanaikaiselle jokilaivalle, tunnelma muuttuu. Laiva lipuu hiljaa pitkin tyyntä vettä, maisema kuin menneisyydestä, kaikki on hidasta ja hiljaista.
Ajan tunne on monin verroin mittaamattomampi kuin Indonesiassa. Ikiaikaisten vuorten seistessä rauhaisina katsellen hiljaista elämänkulkua tulee tunne, että aika ei ole vain minun elämäni mittainen, vaan ulottuu yli vuosisatojen ja –tuhanten.
Fellinin La Stradan surumielinen teema alkaa soida päässäni. ”Tie mittaamaton, ain edessäin on, tie elämän halki vie… tie murheita tuo, myös riemuja suo, tää kulkijan lohtu lie… en oo toivoton, taas huomenna on mun edessäin uusi tie..”
La Strada song by Rolando Villazón: http://www.youtube.com/watch?v=rJ-cdlb9YF0
Jokilaivalla ei ole paljoa tekemistä. Enimmäkseen on pötkötettävä omalla 60 cm leveällä makuupaikalla ”hyllyllä”, joita on kolmessa kerroksessa laivan seinämällä. Tämä on kuitenkin kiinalaisittain luksusluokan matkailua – ja hei, myös minulle luksusta verrattuna vaikkapa ruttolaiva Johnsoniin Sumatralla (luku 8 Ruttolaiva).
Mahdun hyvin jopa kirjoittamaan laverillani, joten kulutan aikaani matkapäiväkirjan parissa.
Intoudun siinä pohdiskelemaan myös, mitä olen yksinmatkalla oppinut itsestäni. (Sankarille alkaa paljastua hänen todellinen luonteensa.)
Tämä on hupaisaa luettavaa 21 vuotta myöhemmin, mm. tällaista:
”Yksi tämän matkan opetuksia on, että tajuan olevani tunne-elämältäni täysin ulkoilmaihminen. Luonnossa/ maaseudulla oleminen tekee onnelliseksi, en kyllästy siihen, koen sen aistillisesti vahvasti.
Johtopäätös: on karistettava city-päähänpinttymä ja hankkiuduttava elämään niin, että saa olla nenä mullassa, lähellä metsiä ja vesiä, istua rappusilla ja katsella kun kissa latkii maitoa. Muista tämä kun menet kotiin!” (arvatkaa vaan, muistinko 😉
”Toinen, että olenkin vastoin luuloani kait positiivinen ihminen, kun en sen kummemmin masennu vastoinkäymisistä, en muistele hankaluuksia, en juuri valita, eivätkä varkaudet tai sairaudet saa minua pidemmäksi pois tolaltani.
Kolmas se, että ihmiset ovat minulle rakkaampia kuin olen tiennytkään – satunnaisetkin ihmiset. Ajattelen lämmöllä ja kaipaan nostalgisesti niitäkin, jotka eivät olleet erityisen ystävällisiä minulle.
Yksin matkustaessa mielessä kulkee loppumaton nauha ystäviä, työtovereita, ohikulkijoita, joihin kaikkiin kohdistuu lämpimiä tunteita. Ilmiselvästi olen rakastava ihminen, jolle tekisi hyvää omata perhe ja lapsia.”
Jälkikäteen luettuna on iso yllätys, että vannoutunut city-sinkku on kirjoittanut tällaista – ja varsinkin että nuo autuaasti unohdetut päiväkirjapohdinnat muuttuivat todeksi vain vuoden parin päästä matkasta.
Elämänkaaripsykologian mukaan ihminen on kolmekymppisenä murrosvaiheessa, jossa pohditaan tosissaan, onko tähän asti valittu ura itselle hyvä, opetellaan lopultakin sanomaan ”ei” ja toisaalta halutaan juurtua ja löytää itselle mieluisa ja yleisesti hyödyllinen paikka yhteisössä.
Juurtumiseen liittyy usein halu saada oma perhe, jos sitä ei jo ole.
Tässä iässä ihminen voi myös huomata, ettei sittenkään ole vapautunut lapsuuden perheestään, menneisyydestään.
On tehtävä tiliä menneisyyden kanssa ja löydettävä oma itsensä itsenäisenä, ”itse löydettynä” persoonana. (Tony Dunderfelt: Elämänkaaripsykologia)
Moni kokee tuossa iässä ison kriisin, sanoo elämänkaaripsykologia.
No, minä en kokenut kriisiä, vaan minut heitettiin kriisiin – kuin kaivoon, josta ei ole poispääsyä. Siinähän huutelet kaivossasi, ei sinua kukaan tule pelastamaan.
Ja nyt vielä sen päälle tämä Kiina, joka konkretisoi tuon kaiken joka päivä.
Vaan rauhallinen jokimaisema rauhoittaa minua.
Keulassa voi käydä haistelemassa joki-ilmaa ja sisällä kuulee kiinalaista musiikkia, joka vain vahvistaa ’vuosituhannet vierivät’ –fiilistä.
Laivalla nukutaan yön yli, mikä on myös jännittävää. Saa kuunnella pimeässä laineiden liplatusta.
Aamulla laiva tulee perille ja hankkiudun pitkänmatkan bussiin sokeritoppakylään Yangshuohon. Nyt istun bussissa, jossa on muitakin reppumatkalaisia, vaan hehän voivat olla menossa minne tahansa.
On luvattu, että matka Yangshuohon kestää kuusi tuntia (se kestää kuitenkin kymmenen).
Ensimmäiset kolme-neljä tuntia istun kärsivällisesti metsäisiä vuorimaisemia tuijottaen pissahätää pidätellen. En tunge muiden seuraan, koska a) se ei olisi sopivaa liikkuvassa bussissa b) olen tulossa flunssaan enkä jaksa c) en keksi miten tehdä tikusta asiaa.
Kun minkäänlaista vessataukoa ei ala näkyä eikä kuulua tuntienkaan jälkeen, rohkaisen mieleni, kaivan mandariinikiinan sanakirjani ja kapuan kuskin luo.
Näytän sanakirjasta vessa-sanaa ja toimitan ”toilet?”
Kuski vastaa kuten kaikki kiinalaiset ”Mei you”, ei ole.
Katson silmiin, ja sanon mahdollisimman kannustavasti ”On, kyllä on” ja osoitan innokkaasti puskiin tien molemmin puolin. Kuski viittaa puskiin ällistyneenä, tuonneko? Nyökkään innokkaasti, sinne.
Kuski epäröi, ajaa eteenpäin vaan, mutta kun en vaan poistu hänen viereltään, hän lopulta pysäyttää bussin tienlaitaan. Huudan ilahtuneena kanssamatkustajille ”Okay everybody, a toilet break! Girls to the left and boys to the right!”
Suurella riemulla koko bussilastillinen purkautuu ulos ja ryntää pusikkoon.
Ainakin kaikki ulkomaiset matkustajat ja jokunen kiinalainenkin. He luovat minuun ylen kiitollisia ja ihailevia katseita koko loppumatkan ajan.
Miksi en nyt ymmärrä hyödyntää uutta sankarin statustani lyöttäytyäkseni toisten seuraan? Koska se olisi liian tungettelevaa minun mielestäni.
Arvelen, että Yangshuossa majatalossa kaikki järjestyy. (Ei järjesty.)
Matkan myötä maisemat muuttuvat asutummiksi. Sekavat, köyhääkin köyhemmät kylät, maalaamattomista laudoista kyhätyt kojut ja kahvilat, vankila-arkkitehtuuri kömpelöine tiililaatikoineen, kalteri-ikkunoineen, kaaosmaiset markkinat yhdessä hökkelikylässä, museaaliset häkäautot vaappuvat liikenteessä, mielettömät usvaiset vuorimuodostelmat, väliin aavat riisivainiot, joilla pari saparopäistä housuasuista naista käsin pusaa työtään – kaikkea ei silmä hetkessä sulata.
Yksi näkymä, jossa minun on vaikea uskoa silmiäni, on hökkelimarkkinoille talutettava hevosen kokoinen sika!
No ei sentään hevosen, mutta ponin kokoinen hyvinkin. Säkäkorkeutta sialla noin 120 cm ja pituutta reilusti yli kaksi metriä, voiko tuo olla totta, vaikka omin silmin sen näen!
Te tietysti nauratte siellä katketaksenne: ensin päätön nainen, sitten kissankokoinen rotta ja nyt muka ponin kokoinen possu.
Vannon etten valehtele, nämä kaikki näin, ja sika oli varmaan maailman suurin sika.
Jossain etelä-Kiinassa Wuzhoun ja Yangshuon välillä 2.7.1992.
Olisinpa saanut siitä valokuvan, vaan kun ehti päästä karkuun! Tämmöiset näyt ne saavat seikkailijan tuntemaan, että matka on ollut kaiken vaivan ja kärsimyksen väärtti 🙂
Vaan miten lie huomenna Yangshuossa?
