Olen juuri vasta väkisin irtaantunut Koh Samuin turistiturvallisuudesta.
Arvelen, että rahani ja uskallukseni riittävät maksimissaan kolmen kuukauden pyörimiseen Malesian Indonesian tienoilla.
No, ne riittivät lopulta kuudeksi kuukaudeksi ja veivät minut mm. Sumatran viidakkoon villi-ihmisiä katsomaan, Balille poliittisiin mielenosoituksiin, läpi Kiinan hylkiönä syljeksittäväksi ja lopulta hitaalla Siperian pikajunalla Moskovan kautta kotiin.
Vuosi oli 1992, ja Kaukoidässä oli vielä paljon paikkoja, jotka eivät olleet länsimaista turistia kuunaan nähneet. Kuten ei turisti niitä. (Lopulta toteutuneen sankarimatkan kartta)
Tunnistin kyllä jo silloin, että tämä matka oli koetus, jonka olin itse itselleni asettanut.
En kuitenkaan aavistanut ollenkaan, että nämä koetukset tulisivat muuttamaan minua niin, että se muuttaisi myös koko loppuelämäni.
Tästä lisää myöhemmin.
Nyt ollaan vasta päästy Malesian puolelle Sungai Goolokiin ja siitä edelleen itärannikolle köyhän Kelantanin pääkaupunkiin Kota Baruun. (Kota = kaupunki ja bahru = uusi)
Kota Barussa majoitun edulliseen Windmill-hosteliin.
Alan päästä jyvälle reppumatkailusta.
Se on puoleksi yksin vaeltamista ja ulkopuolista toisenlaisen elämän tarkkailua, ja puoleksi tavallaan turismia, koska joka paikassa käydään myös katsomassa paikallista kulttuuria ja nähtävyyksiä.
Kota Barussa hankkiudun mm. läheiseen maalaiskylään katsomaan itsepuolustuslajien näytöstä ja linnunlaulukilpailuja.
Teen tuttavuutta vesipuhveleiden ja paikkakunnan vanhojen ukkojen kanssa. Vanhat ukot ovat yhtä mainioita joka paikassa.
Vuokraan polkupyörän ja ajelen maaseudulle katsomaan batiikkipajoja. Hirmuinen aineiden lemu, ruostuneita tynnyrinpuolikkaita altaina ja naiset käsin liottava kankaita voimakkaan värisissä litkuissa. Saan tehdä itsekin batiikkipaidan itselleni.
Ahmin silmilläni kaikkea uutta ja vierasta, tarkkailen ja kirjoitan mielikuviani matkapäiväkirjaan.
Huvikseni opiskelen bahasa malaijin kielen sanoja, varsinkin sellaisia joista tulee vitsikkäitä mielleyhtymiä.
Kuten: jalan = katu, keretä = auto, suku = heimo, alas kaki = WC-matto, kota = kaupunki; kata = sana, mutta katak = sammakko; suap = lahjus, guru = opettaja ja kekasihku = kultaseni.
Näitä näyttää olevan sivutolkulla matkapäiväkirjassani.
Kota Barussa kohtaan myös kuohuttavimman ja pelottavimman näyn, mitä koskaan elämässäni olen nähnyt tai tulen näkemään.
Nimittäin matkalla Kota Barun kauppahalliin, melkein kauppahallin edessä, näen kadulla – istuvan – kerjäävän – naishahmon – jolla – ei – ole – päätä (!!!).
En tiedä, miten te reagoisitte tuollaiseen näkyyn, mutta minulla menee kuin salamanisku läpi kehon ja säikähdän perinpohjin.
Olen niin pelästynyt ja kiihtynyt ja samalla häveliäs, että vilkaisen vain puoli sekuntia uudestaan, ennenkuin käännän katseeni pois.
Puoli sekuntia riittää rekisteröimään sen epätodellisen faktan, että tuo ihmisruumis elää, istuu ja kerjää käsi ojossa, vaikka hänellä EI OLE PÄÄTÄ.
Siinä missä pitäisi olla pää, ei ole mitään.
Hartioiden välissä on jokin matala epämuodostuma, mutta sillä ei ole silmiä, ei korvia eikä suuta.
Jonkinlainen nahkainen aukko siinä kurkun päässä ehkä on, mutta en pysty enää katsomaan uudestaan – ei siksi ettenkö uskaltaisi, ei siksi ettenkö haluaisi, vaan siksi koska minun on vain pakko olla hienotunteinen ja mennä kauempaa ohi.
Paikalliset ihmiset näyttävät tottuneen tuohon näkyyn, eivätkä reagoi sen kummemmin.
Minun sydämeni hakkaa ja olen kiihtynyt ja hämmentynyt vielä hyvin pitkään. En kysy keneltäkään tuosta hahmosta mitään, minusta se vain ei olisi sopivaa. Minulla on kamera mukanani, mutta kuvaan sillä vain hedelmiä kauppahallissa.
Viivyn hallissa kauan, tahallani viivyttelen lähes pari tuntia.
Hallissa on paljon kiinnostavaa katsottavaa: hedelmien ja myyjien väriloistoa, käsittämätöntä runsautta Malesian köyhimmässä maakunnassa. Pois tullessani tuo surkea hahmo on viety pois kadulta. Hän jää ikuiseksi arvoitukseksi. (Nyt 20 vuotta vanhempana olisin luultavasti tarpeeksi röyhkeä kysyäkseni paikallisilta.)
Windmillin hostelissa tutustun muutamaan muuhun vaeltajaan. Kiinnostavin heistä on 48-vuotias englantilainen insinööri Pete, joka vaeltaa oranssissa työhaalarissaan jo neljättä vuotta ja on tehnyt kitsastelusta lähes absurdin taiteenlajin.
Pete ei esim. käytä liikennevälineitä, hän säästää rahaa kävelemällä paikasta toiseen.
Se on aikamoista Kaakkois-Aasian kostean kuumassa ilmastossa. Pete ei syö kunnon aterioita, hän ostaa torilta pähkinöitä, leipää ja hedelmiä.
Hän on ollut töissä Indonesiassa, mutta ottanut/saanut lopputilin ja viettää nyt vuosiaan vaeltamalla.
Hän pyrkii elämään niin vähällä, että hänestä tulee mieleeni J.M.Coetzeen romaanin Michael K, joka lopulta pakeni hylätylle maatilalle ja tuli toimeen pelkällä öisin salaa kaivosta nostetulla vedellä.
Pete on eronnut ja hänellä on aikuinen tytär Englannissa. (Eihän se tietysti minulle kuulu, mutta jos olisin 48 ja minulla olisi tytär, minkäikäinen tahansa, jossain päin maailmaa, en jäisi vuosiksi vaeltamaan jonnekin muualle.)
Päädyn lopulta matkustamaan omalaatuisen Peten ja erään 19-vuotiaan nuorukaisen (itsehän olen jo aikuinen 32 v) Jamesin kanssa alemmas Malesian rannikkoa.
Minun sankarimatka-tarinassani Petestä tulee yksi apurihahmo, joskaan en sitä vielä tiedä.
Sankarimyytissä näet sankarille ilmaantuu matkan varrella merkillisiä apureita, jotka omituisuudestaan ja epäuskottavuudestaan huolimatta auttavat ja varjelevat sankaria merkittävästi hänen sankaritehtävänsä toteuttamisessa.
Lumikilla oli kääpiönsä, Asterixilla Obelixinsa, Tuhkimolla hiirulaisensa, Don Quijotella Sancho Panchansa jne; jokaisessa Disneyn piirretyssäkin on ne kaksi kummallista epäoliota tai eläinhahmoa, jotka auttavat sankaria koettelemusten keskellä.
Missä muissa tarinoissa tai elokuvissa pääsankari saa avukseen kummallisia apureita? Eikö kaikissa?
Oletko itse kokenut vastaavia apurikokemuksia koettelemusten keskellä? Apureita, joita et ensin ymmärtänyt apureiksi tai et uskonut niihin, mutta niin vain auttoivat?
Peten antama apu minulle – jota siis en tässä vaiheessa vielä ymmärrä – on sen näyttäminen, että ihmisen ei kannata seikkailla yksin ja päämäärättömästi koko lopun elämäänsä, koska siitä seuraa vain pohjatonta yksinäisyyttä, elämässä eksyneisyyttä.
Tämä on asia, jonka opin vasta paljon myöhemmin.
Tässä matkani vaiheessa pidän oranssihaalarista Peteä vain varsin eriskummallisena hahmona.
Ja kirjoittelen hauskoja matkajuttuja Vihreään Lankaan.
Hoivavaltion hoteissa
”Istun linja-autossa kolkuttelemassa Thaimaan rajalta kohti Kota Barua, Malesiaa. Viisikymmentä huntupäistä muslimimatamia tuijottaa tiiviisti TV:stä tulevaa C-luokan amerikkalaista huumeprostituutiopoliisivideota ja mulkaisee välillä paheksuvasti minuun päin. minä katselen ulkona kirmaavia vuohia, lehmiä, lampaita, hanhia, ankkoja.
Viidessä minuutissa enemmän eläimiä kuin koko elämäni aikana yhteensä. Maisemasta tulee jotenkin niin tuttu ja turvallinen olo. Thaimaalaisen mittaamattomuuden sijasta maa on aidattu piikkilangalla siveiksi pieniksi lehminiityiksi.
Mopoilijat pitävät kypärää – no, vappuhattumaisesti takaraivolla remmi auki, mutta kuitenkin.
Ja liikennemerkkejä ja kaikenlaisia kieltokylttejä on viisi kertaa enemmän kuin Thaimaassa.
Suosikkimerkkini on ”Vaarallinen alue!” merkki: hymyilevä pääkallo ratin takana. Ihastuttavaa järjestystä.
Tälle hallituksen ”Kehitys ja Kontrolli”-ohjelmalle ei tosin lotkauteta korvaakaan Kota Barussa, koillisrajan muslimialueella. Täällä eletään Koraanin mukaan.
Työpäivä keskeytyy viisi kertaa päivässä rukoushetkeen.
Perjantai on pyhä ja siis vapaapäivä, eikä osavaltion hallitus salli naisten olla töissä kuin klo 8-17 välillä, perhevelvollisuuksien tähden.
Islamilainen pankkitoiminta tarkoittaa että luotosta ei saa periä korkoa. Vapaa yritteliäisyys taas sitä, että valtion taloissa asuvat saattavat toisinaan tulla myyneeksi asuttamansa talon vapailla markkinoilla.
Pääministeri Mahathir Mohamedilla on ”Visio 2020”-.suunnitelma. Sen mukaan maan pitäisi olla v. 2020 yhtä vauras kuin Japani nyt (1992). Vuosittaisessa bruttokansantuotteessa Malesia jää 2465 dollarillaan per pää vielä tuommoiset 25 0000 dollaria jälkeen Nomuran pojista, mutta.
Maan talous on kasvanut pitkään 9 prosenttia vuodessa eli kaksinkertaisesti sen mitä Japanissa.
Tehtävä ei ole aivan mahdoton. Malesiassa on jo toimiva infrastruktuuri sekä varsin kelvollinen sosiaalisysteemi.
Otetaan esimerkiksi korvatulehduksen hoito. Siinä mennään valtion sairaalaan ja annetaan turistina tiskillä vain passin numero.
Istutaan katsomaan telkkaria (ei julkista laitosta ilman tv:tä) ja lukemaan seinällä olevia kylttejä, sellaisia kuin ”Tervetuloa sairaalaan!” ja ”Voikaa hyvin!”.
20 minuutin kuluttua kutsutaan sisään. Tutkimus kestää 20 sekuntia, jonka jälkeen potilas talutetaan lääketiskille.
Saadaan korvatippoja ja penislliinikuuri. Kaikesta tästä maksetaan yhteensä 1 ringgit (1,80 mk). Eikä yksikään puolue marise terveyskeskusmaksuista.
Valtio on ylpeä ”Huolehtivan yhteiskunnan” politiikastaan.
Sanomalehti Malay Mailkin mainostaa olevansa ”The Paper that Cares” (lehti joka välittää).
Luen lehteä, siinä Inhimillisten Voimavarojen ministeriö ehdottaa, että valtion pitäisi subventoida kalastajille kännykkäpuhelimia indonesialaisten merirosvojen varalle.
Menen elokuviin, siellä viattoman suutelukohtauksen päälle tulee musta laatikko ”Älkää polttako tupakkaa teatterissa!”.
Avaan television, uuden sensuurisäännön mukaan siellä ei näytetä filmejä, joissa esiintyy pitkätukkaisia miehiä, se olisi huonoa hippivaikutusta.
Malesia on niin kiltti ja söpö, kiltti ja söpö, että se on suorastaan herttainen. Käveleepä missä tahansa, kohtaa hymyjä ja pikkulapsia jotka juoksevat laumana perässä kirkuen ”Hello! Hello!”. Jos erehtyy juttelemaan, joutuu todennäköisesti raahatuksi johonkin hökkeliin mahtavalle juhalpäivälliselle.
Kukkotappelujen sijasta malesialainen harrastaa linnunlaulukilpailujen seuraamista.
Ja kun hän lähtee onkimaan, hän ei laita koukkuun matoa, vaan palan banaania.
Läpikotainen väkivallattomuus heijastuu hänen kielestäänkin. Susu on maito, pupu on serkku, pipi on poski, tipu on valhe, sipu on ujo. Mata on silmä, joten mata-mata on poliisi.”
(*** jatkuu***
Text and photos copyright Vaula Norrena 1992/ 2013
