Sankarimatka luku 33 Anshounin juna

Olin Yangshuossa  lopulta 9 päivää, siitä suurimman osan sairaana. Yhä kuumeisena päätän jatkaa matkaa  vuorokauden matkan päässä olevaan Anshouniin, koska siellä on maailman toiseksi suurimmat vesiputoukset – jotain nähtävää ja hyvällä tuurilla joku joka osaa vähän englantia.

Ensin pitää matkustaa pari tuntia bussilla Guiliniin, josta pitää koettaa saada 8 tunnin  junalippu Anshounin yöjunaan.
Junalipun ostaminen on v. 1992 Kiinassa kärsivällisyyslaji, Lonely Planet kertoo. Lippua saattaa joutua jonottamaan monta tuntia turistiluukullakin, ja silti on aivan yleistä, että sinulle vastataan ”Ei ole, tule huomenna uudestaan”, joskus montakin päivää peräkkäin.
Siksi olen ostanut Peking – Moskova –junalippuni jo Hong Kongissa. Vielä 23 päivää aikaa siihen.

Nyt kuitenkin Guilinista saan parin tunnin jonotuksella lipun yöjunaan, ei sentään makuupaikkaa, vaan meneehän se yksi  yö istuenkin. Talsin pitkin Guilinin tylsiä katuja koko päivän tappaakseni aikaa.
Illan suussa palaan asemalle odottamaan. Istuskelen rauhassa kirjan kanssa, kun äkkiä huomaan, että joku tyyppi on varastanut keksipaketin repustani  ja heittelee niitä nyt pitkin aseman lattiaa, tuijottaen minua vihamielisesti ja halveksuvasti.
Mitä järkeä tuossa nyt on? Varasti keksit voidakseen heitellä niitä halveksuvasti  ympäriinsä? On tämä kanssa porukkaa!

Anshounin  junassa Kiina näyttää minulle tylyimmät puolensa.
Minulla pitäisi olla istumapaikka, vaan en pääse edes lähelle sitä, koska juna on täpösen täynnä väkeä.
Tungen sisään junaan ja jään jumiin heti  ensimmäiseen vessavälikköön. Se on kooltaan noin 1,2 m x 2,5 m, vaan siihen on ahtautunut 14 henkeä. Vessan ovi puuttuu ja paskaisessa vessassakin on pari tyyppiä, koska muualle eivät mahdu.

Minua tungetaan pikkuhiljaa lähemmäksi vessan oviaukkoa, ällöttävä taikinaihoinen kiinalainen mies työntää itseään minua vasten ja minun on vain siedettävä sitä, mikäli en halua päätyä kirjaimellisesti paskaiseen vessaan toisten saastaisten miesten sekaan. (Anteeksi, että siteeraan tässä matkapäiväkirjaani, haluan vain kertoa, miten asiat olivat ja miten ne koin.)

Välikön lattialla on liiskaantunutta ihmisen paskaa, paskan löyhkä on järkyttävä, hengittää ei voi, mutta on pakko, tuntitolkulla aina vaan. Kiinalaiset eivät välitä, he paskaavat lisää ja tunkevat häikäilemättömästi päälle joka puolelta, kaikki hikisiä ja likaisia miehiä.
Hyi HITTO,  mikä vuosituhansien sivistys!? Kaikki ovat moukkia vailla vertaa!

En voi olla vertaamatta Indonesiaan, joka niin ikään on väkirikas, ahdas ja puutteesta kärsivä, vaan siellä kaikki käyttäytyvät ystävällisesti  toisiaan kohtaan. Muistan liftipätkää, jonka teimme Sydneyn kanssa Sumatralla rähjäisen pick-upin etupenkillä,  kaksi miestä, kaksi naista ja vaihdekeppi jalkojeni välissä, eikä kuski hipaissut ihoani kertaakaan. Kulttuureissa  totisesti on eroja!

Parin tunnin päästä juna pysähtyy jossain. Ihmisiä tunkee pois junasta ja junaan. Tässä kohtaa voisi olla tilaisuus päästä ravintolavaunuun. Tungen itseni parin vaunun läpi sinne, se onkin kiskoilla liikkuva höyryhuone, jossa myöskin vain seisomapaikkoja.
Jonotan sinnikkäästi, kiinalaiset tietysti etuilevat ohitseni, vaan lopulta tulee minullekin vuoro.

Ojennan seteleitä ja osoitan sormella riisiboxia. ”MEI YOU!” huutaa myyjä tiskin takaa ja kun en heti usko, hän karjuu kovempaa ja tuuppaa minut syrjään, pois jonosta.

Ai että täällä ei myydä ulkomaalaisille ollenkaan! hämmästyn ja tuohdun. Samalla puolityhjä riisiboksi lentää nenäni edestä kaaressa ikkunasta ulos. Heittävät ruoantähteet ja astiatkin ulos ikkunasta, kiva. Seuraavaksi minut tuupitaan pois ravintolavaunusta, samanlaiseen paskanhajuiseen täynnä ihmisiä olevaan välikköön.

Pitääkö tätä kestää koko yön läpi, mietin tyrmistyneenä. Koko ajan suunnittelen, että seuraavalla asemalla jään pois koko junasta, vaan sitten kun juna pysähtyy keskellä pimeyttä jossain nimettömällä pikkuasemalla, en sittenkään uskalla.

Kiinalaisten  töykeys ja rasismi pelottaa. Kun turistialueillakin on niin vaikeaa, niin mitäköhän minulle tehtäisiin ei-turistialueella?

Yritän vielä pari kertaa yön aikana käydä ravintolavaunussa, siinä toivossa, että jos myyjä olisi vaihtunut. Välillä vaihtuukin, vaan tulos on sama: minut tönitään ulos huutojen kanssa.  Inhoan Kiinaa!
Tämä on moukkamaisin, fasistisin ja rasistisin maa, jossa olen koskaan ollut ja tulen koskaan olemaan. Jengillä on välinpitämättömän irstaan eläimellinen käytös, heittävät ruoan ja ruoantähteet ravintolassakin pitkin pöytiä ja lattioita, paskaavat sinne tänne, sylkevät päälle, tönivät ulkomaalaisia, riisuvat alushoususilleen junan käytävällä, kohtelevat toisia ihmisiä kuin eläimiä. Kuvottavaa  ja vastenmielistä!

Kahdeksan tuntia seisomista ahtaassa, haisevassa ihmismassassa, paariaksi merkittynä, enkä voi enää estää väsymyksen kyyneliä poskillani.  Olen pyörtyä, enkä muista koskaan kokeneeni näin täydellistä turhautumista sekä fyysistä ja henkistä epämukavuutta yhtä aikaa. Vaan sekös kiinalaisia ilahduttaa. Jos eivät mihinkään muihin tunteisiin kykene, niin vahingoniloon kuitenkin.

Kun aamu tulee, olen päättänyt, että Pekingiin on päästävä mahdollisimman pian. Ja Transmongolian junalippua Moskovaan on yritettävä aikaistaa. En kestä tätä maata eikä minun tarvitse.

Sitten. Anshounin asemalle päästyä huomaan, että lompakkoni on varastettu.

Voi helvetin helvetti! Kuka niistä päälleni tungeksijoista se oli, on mahdoton sanoa. Lompakossa oli rahaa, kello ja koruja, jotka nimenomaisesti laitoin lompakkoon repun taskuun, etteivät ne kiinnostaisi ketään. Rahaa ei onneksi ollut kuin viikon tarpeiksi, vaan silti.

Kuolemanväsyneenä lähden etsimään asemapoliisia. Tiedän, että ilmoitus pitää tehdä heti, muuten sillä ei ole mitään virkaa. Asemapoliisi ottaa kertomukseni vastaan ilmeettömänä ja käskee mennä vielä lisäksi oikealle poliisiasemalle. Olen valvonut seisten ja syömättä koko yön, en jaksa. Etsin ensin majatalon.

Lonely Planet nimeää yhden ison hostelin Anshounissa. Näytän sen nimeä ja osoitetta nuorille kundeille. Nämä lähtevätkin vähän matkaa mukaan näyttämään, missä päin se on.
Todennäköisesti  vilpittömimmät ja mukavimmat ihmiset koko tässä maassa.

Vaan kun hosteliin asti pääsen, siellä sanotaan, yllätys yllätys:  ”Mei You!” Ei ole! Yhtään huonetta ei ole vapaana tässä rähjäisen sairaalan näköisessä valtavassa hostelissa.

Nyt en kyllä keksi enää muuta kuin pyytää apua poliisilta. Vaan miten pääsisin poliisiasemalle, kun ei ole hajuakaan missä se on, eivätkä nämä täällä ole ymmärtävinään, kun yritän kysyä?

copyright text and photos: Vaula Norrena 1992/ 2013