This chapter is especially for Dini, Rachel and all international readers of this blog– a lot of pictures for you, even though the story is still mostly in unexplicable Finnish 😀
Nyt joku voisi luulla, että edellisen luvun (Good Karma) jälkeen sankarimatka jo päättyykin. Sankarihan on löytänyt aarteensa ja loppu hyvin, kaikki hyvin, vai mitä?
Ei suinkaan. Tästä kuulkaa ne helvetin polut vasta alkavat. Sankarihan ei itse tiedä löytäneensä mitään, hän on yhtä neuvoton kuin ennenkin, joskin saa hetken levähtää suvannossa.
Good Karma on se kohta tarinassa, jossa päähenkilö vain luulee asioiden etenevän hyvin.
Sankarimatkan kaavassa se on kohta 4, jossa sankarin pahimmat pelot ovat väistyneet ja hän on saanut juonen päästä kiinni.
Hän on itse asiassa jo lähellä tietoista tai tiedostamatonta tavoitettaan, mutta sitten uusia esteitä kasaantuu sankarin tielle ja hän joutuu taas kurjuuteen.
Hän ei tiedä joutuvansa vielä kohtaamaan lohikäärmeen ja kulkemaan kuoleman laakson kautta, ennen kuin pääsee kotiin – jos pääsee.
Pysykää siis kanavalla, vaikka tässä välillä jaaritellaan tavallista turismijuttuakin.
Kukkotappelut – Cock Fights are a popular entertainment in Bali, though betting is forbidden, organizers take risk and try to bribe police to look other way during the happening.
Kukkotappeluita järjestetään hämyisten metsien siimeksisssä siksi, että ne ovat oikeastaan laittomia.
Itse tappelut tavallaan eivät, mutta niihin saumattomasti liittyvä vedonlyönti on laitonta. Tapahtuman järjestäjät lahjovat poliisit, jotka eivät ole huomaavinaan kukkotappeluita.
Kukkotappeluissa taistelee vaikka kuinka monta kukkoparia ja jokaisen parin kohdalla vedot käyvät kuumina. Kukkoja on harjoitettu ennen kilpailua ja niiden nilkkoihin sidotaan terävät kannuspiikit, jotka varmistavat sen, että jo muutamassa minuutissa jompikumpi kukoista kuolee.
Tämä on suosittua miesten huvia: saa jännittää ja nauttia ’urheilusuorituksesta’ ja samalla on mahdollisuus tienata sievoiset setelitukot, jos oikein hyvin käy.
Minä olen päätynyt tähän ”vain miehille”-tilaisuuteen, koska Baba on oivaltanut kaikkiruokaisen uteliaisuuteni ja hyväntahtoisesti näyttää minulle milloin mitäkin, mielenosoituksesta kukkotappeluun, keuhkotautisairaalasta temppelijuhliin.
Ja iltaisin soitellaan kitaraa ja kotkotetaan kavereiden kanssa bambukuppilassa.
Hindu temple ceremonies
Hindujen temppelijuhlissa sentään on naisiakin. Kauniisti astelevat tarjottimet täynnä arvokkaita ruokauhrauksia päidensä päällä.
Miehet taas kanniskelevat hienon näköisiä kantotuoleja ja välillä juoksevat kovaa vauhtia ympyrää. Kun mistään ei mitään ymmärrä, tulee tulkinnasta väkisinkin vähän koomista.
Vaan se on kyllä pakanalle mieleen, että temppelit ovat tällaisia luonnonläheisiä heinäkenttiä, joissa vain muutama kivinen örkki toimittaa jumalan virkaa.
Onhan nyt aivan eri asia harjoittaa luonnonuskontoa avoimen auringon alla kuin kuunnella jotain tärkättyyn kaulukseen puettua vahanukkea suuressa, kolkossa kirkossa.
Hindupapitkin ovat niin rentoja. Sen kerran kuin heitä olen häissä (Kuala Lumpur 8) ja hautajaisissa (Ubud 23) nähnyt, niin eipä heillä mitään virallista vaatetta tunnu päällään olevan, paljaalla möhömahalla toimittavat seremoniat.
Myös balilaiset ovat rentoja. He ovat suvaitsevaisista ja mukavista indonesialaisista vielä erityisen suvaitsevaisimpia.
Balin kulttuuri on varsin koristeellinen ja esteettinen, vaikka arkipävä heilläkin saattaa olla hyvinkin nukkavierua.
Good Karman pojat käyvät Baban rakentamassa sankosuihkussa kuppilan takana ja pesevät palasaippualla ja kylmällä vedellä komeat kuontalonsa.
Kerran kaksi kuussa he raskivat ostaa 100 rupiaa maksavan kertakäyttöshampoon juhlan kunniaksi.
Balilaiset ovat kuulemma myös vapaamielisempiä kuin muut indonesialaiset.
He saattavat heittäytyä suhteisiin ulkomaalaisten kanssa helpommin kuin muut – ei siis ihme, että juuri Balilla tapaan niin monta tällaista sekaparia.
(Mutta balilaisessa sängyssä on hirmu pitkä, paksu ja kova tyyny. Englantilainen Pete kertoi minulle, että sen nimi on ’dutch wife’, kuulemma siirtomaa-aikojen perua.)
Vuonna 1992 elämä Balilla on herttaisen yksinkertaista (turistin näkökulmasta). Bensa-asema saattaa olla yksnkertainen pöytä täynnä polttoainekanistereita, kuin mehukioski.
Fast food – ravintola on yksinkertainen koju, jossa myydään pikkuisia satay-lihatkkuja, eikä sitten muuta.
Millaistakohan siellä mahtaa olla nyt, liekö täynnä McDonald’seja ja PizzaHutteja?
Mistä tulikin mieleeni hauska juttu Ubudin hotellin vieraskirjasta. Siellä nimimerkki ”Two Finns” oli kirjoittanut:
”If you want pizza in Denpasar, you can get really nice ones in Singa Pizza.”
Tähän oli joku vastannut: ”If you want pizza, go to Italy!”
Ja siihen taas seuraava: ”Asshole! If you travel for long here, you must know one gets craving for pizza!”
Minun naurettava sairaskertomukseni jatkuu. Juuri kun aloin vasta selvitä ameebataudista, saan raavitusta hyttysenpistosta pahan tulehduksen. Se leviää koko jalkaani ja turvottaa ja tulehduttaa sen niin, että jokainen askel tekee kipeää.
Pävän parin päästä se on jo niin paha, että selvä verenmyrkytys. Koska olen myös armottomassa flunssassa, jonka sain sateiselta kuorma-auton lavalta Tabananissa, en jaksa ruveta selvittämään missä olisi lääkäri.
Klinkkaan pikkubussilla tai jollain, en muista millä, Amlapuraan apteekkiin. Raahaudun tiskille surkean näköisenä ja pyydän penisilliiniä. Elekielellä ja yes- no- doktor- paper- sanoilla käymme seuraavansisältöisen keskustelun:
”Missä on resepti, emme voi myydä ilman reseptiä”.
”En pysty kävelemään, katsokaa nyt miten pahassa kunnossa jalka on, en osaa mennä lääkäriin, olen hirmu kipeä ja väsynyt—- minä tarvitsen sen penisilliinin, ja minulla on vain vähän rahaa”.
”Emme me voi myydä ilman reseptiä.”
”Kyllä voitte, no problem, ihan tavallista penisilliiniä vaan, katsokaa nyt miten paha jalka.”
Lopulta myyjä puistelee päätään ja myy ison paketin 500 mg penisilliiniä.
Kiittelen vuolaasti niin voipuneen näköisenä kuin vain osaan, vaikka mieli tekisi hyppiä riemusta.
Hiphei! Kainuulaisen ei tarvinnut taaskaan mennä lääkäriin!
Popsin penisiliiniä tyytyväisenä.Illalla Karmassa käykin ilmi, että australialainen Leann on sairaanhoitaja.
Hän haluaa välttämättä käydä vaihtamassa puhtaan siteen jalkaani kaksi kertaa päivässä. Samalla saamme hyvän tilaisuuden kertoa elämätarinamme toisillemme.
Aikamoisia juttuja hänellä, 14-vuotiaana karannut kotoa miehen kanssa, 17-vuotiaana saanut ensimmäisen lapsensa, avioitunut, eronnut, avioitunut armeijan palveluksessa olevan tiukan miehen kanssa, saanut kaksi lasta Tasmaniassa, ampunut taloon tulleita käärmeitä haulikolla, väsynyt liittoon, eronnut ja tullut lasten kanssa Balille jäädäkseen, hän selostaa analyyttisesti kuin akateemikko.
”Kaipaan luonnollista elämää, jotain yksinkertaista. En tarvitse hienoa kotia enkä tavaroita. Tarvitsen henkistä hyvinvointia, ja sitä minusta tuntuu, täällä on.”
(Missähän Leann ja lapset Luca ja Lina ovat nyt, 21 vuotta myöhemmin? Eipä ymmärtänyt seikkailija ottaa sukunimiä ja osoitteita ylös, ei arvannut että joskus maailman aikaan olisi olemassa sellainenkin kommunikaatioväline kuin internet ja Facebook)
Balin pienissä kylissä on varmasti taikaa.
Kun vain löytää jonkun joka osaa vähän englantia, vain sen verran ettei länsimaalainen tule hulluksi yksinäisyydessään, Balin pienet kylät ovat maailman rentouttavimpia paikkoja -turistille. (Pääkaupunki Denpasar ja sen Kuta taas ovat toista maata, niitä on syytä karttaa kuin ruttoa)
Vaikka eivätpä nuo paikallisetkaan näy stressaavan, vaikka pitää käsipelillä kantaa kivet rakennustyömaalle, tai sirpillä korjata vilja pellolta.
Te jotka olette käyneet Balilla hiljattain, kertokaapa, onko saari muuttunut paljonkin, vai saako siellä vielä ihminen uinua menneisyydessä?
You who have been to Bali recently (these pictures are from 1992), tell me, is it still such a quiet and simple island or have Mc Donald’s and Pizza Hut’s invaded them, too?
Copyright text and photos: Vaula Norrena Finland 1992/2013
