Sankarimatka luku 18 Jakarta

Jakarta suurkaupunki  23.4.1992 Myanma Airwaysillä Jakartaan. Lentoasemalta keskustaan junalla. Rautatieasemalta yritän jaksaa jalan Jalan Jaksalle, mutta 40 asteen helteessä ja veden puutteessa en jaksa. Opaskirjan kartalla kilometrin matka onkin todellisuudessa kolme. Otan riksan loppupätkälle.

 ImageJalan Jaksa on epämääräinen, hökkelöinen kuja keskellä epämääräistä, hökkelöistä asutusta.

Mikä tahansa reppumajatalokatu missä tahansa Kauko-idän suurkaupungissa on aina ensiksi hirveän pelottava. Tiedät, että se vilisee varkaita ja huijareita, näin sinulle on kerrottu, ja silti juuri sinne pitää majoittua, koska siellä on halpaa. Majatalo on aina surkea, kostea, pimeä, haiseva läävä, jossa on välinpitämätön ja väsynyt henkilökunta.

Majatalossa on aina jokin tai kaikki seuraavista harmeista: kirppuja, likaiset petivaatteet, pilaantunut juomavesi,  kylmä suihku (aina), toimimaton suihku (joskus), hengenvaaralliset pistorasiat (onneksi minulla ei ole mitään mikä tarvitsisi pistorasiaa, kännyköitä ei ole vielä keksitty) ja huoneen ovi jota ei saa lukkoon, jopa huone maan tasolla ja ikkuna jota ei saa kiinni. Jalan Jaksan majatalossani sattui olemaan noista kaikki, paitsi kirput. Jos olisin tiennyt, en olisi mennyt sinne.

Jakarta riksa 001Image Minulla on Sumatralla tapaamani Dalen puhelinnumero. Siihen pitää soittaa vain aikaisin aamulla, koska muina vuorokaudenaikoina hän ei ole kotona. Nyt ei ole aikainen aamu, vaan iltapäivä, mutta voin kokeilla olisiko Dale paikassa nimeltä Memories’ Café. Sen hän on kertonut kantapaikakseen. Otan selvää, missä Memories’ Café on ja hankkiudun sinne teetä juomaan, vai olisiko ollut juhlan kunniaksi paikallista pahaa murukahvia. Tutkin ”Southeast Asia on a shoestring”-opaskirjaa. Eikä aikaakaan, kun tärppää. Dale kävelee sisään kahvilaan ja istuu suuremmin yllättymättä pöytääni – olihan tämä melkein kuin olisi sovittu.

Dale saa kertoa sydämensä kyllyydestä länsimaalaisen tuntiopettajan elämästä Jakartasta. Pistelen väliin konkreettisia kysymyksiä ja saan selville mm. seuraavaa:

–        Indonesiassa valkoisella rodulla ja eurooppalaisuudella on yhä edelleen statusta ja etuja joista samaa työtä tekevä indonesialainen voi vain haaveilla

–        Luokkaerot ovat valtavan suuret: tietyt asuma-alueet ovat aidattuja ja poliisivartioituja ja niiden sisällä elämä on kuin Euroopassa hienoine nurmikkoineen, uima-altaineen, ostoskeskuksineen. Sitten on pakkilaatikoista kyhättyjä slummeja, joissa ihmiset pärjöttelevät miten pärjöttelevät.

–        Länsibisnesmiehen ei ole hyvä näyttää osaavansa paikallista kieltä tai edes paikallisia käytöstapoja, koska hän saa parempaa kunnioitusta (= pidetään rikkaampana) jos tulee tulkin kanssa neuvotteluun ja on länsimaisesti pukeutunut.

–        Poliisin alkupalkka Jakartassa on 175.000 rupiaa (87 US dollaria), kotiapulaiselle maksetaan 50 – 100 – 150.000 rupiaa + ruoka + asunto.

–        Valkoinen voi ostaa itsensä ulos monesta hankaluudesta, jopa sala-ampujan saa palkattua jopa vain 50 dollarilla, kertoo Dale.

Pitkän rupattelurupeaman päätteeksi Dale kutsuu minut illaksi bileisiin, onhan perjantai ja Dalen eri suurlähetystöissä työskentelevät länsimaiset ystävät varmasti juhlivat aamuun asti.

Jakarta by night

ImageOtan kutsun vastaan ja siitä seuraakin villinhauska viikonloppu. Sonnustaudun taas tekosilkkisiin kasmirkuvioisiin  haaremihousuihini, ne käyvät täydestä kuin väärä raha vaikka viiden tähden hotellissa (miten osasinkin olla nokkela valitessani juuri nämä ainoiksi pitkiksi housuikseni matkalle!) Diskot Java Jive, Earthquale ja joku kolmas, sitten bileet Brittein suurlähetystön Julien luksuskämpässä. Lievästi oudot fiilikset kokea omin nahoin nuo valtavat elintasoerot Indonesiassa. Eikä Jalan Jaksan rotankoloni edes ole surkeimmasta päästä jakartalaista asumismukavuutta.

Dalen matkassa ei haahuilla slummikaduilla, museoissa tai Sunda Kelapan satamassa, sellaiset asiat saan tehdä ihan itsekseni. Dale vie vain länsimaisiin bilemestoihin: Bogus, Hotel Hyatt, Hotel Indonesia, Australian suurlähetystön porukan bileet jne. Kun aamuneljältä talsin kohti kotihostelia, hiljaisella ja pimeällä Jalan Jaksalla pelottaa. Kuu tai yksittäinen sähkölamppu antaa valoaan sen verran, että erotan pimeitä ja vähemmän pimeitä kohtia. Eihän vaan kukaan seuraa minua?

Sydän hyppää kurkkuun, kun näen, ja tämä on totta, kissankokoisen rotan siluetin hiippailevan luihusti tien yli, HYI OLKOON! Suoraan minun majataloni takapihalle lyllertää tuo valtava eläin, ja mikä se voi olla, kun varjo on tasan rotan muotoinen!? Olen hirmu pelästynyt, tuohtunut ja hämmentynyt, samaan tapaan kuin pelästyin sitä päätöntä naista Kota Barussa Malesiassa.

Kun jokin asia on liian outo ja pelottava, on parasta olla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Epäillä mieluummin omaa päätään kuin silmiään. Voiko rotta olla niin iso? Voisiko se sittenkin olla jokin muu eläin? En tunne yhtään eläintä, joka olisi rotan muotoinen, liikkuisi kuin rotta, mutta olisi jopa 40 cm pitkä?

 Minun on pakko mennä huoneeseeni, siihen, jonka ikkunaa ei saa kiinni, joka on maan tasossa ja jonka seinälaudoista tuollainen rotta tulee läpi milloin lystää. Parempi kun en ajattele. Siinä kiihtymyksessä juon eteisen kannusta lasin vettä, siitä jossa lukee ”Boiled water.” Vasta kun olen juonut lasin tyhjäksi, muistan mitä insinööri-Pete sanoi kauan sitten Malesiassa: ”Indonesiassa älä koskaan juo vettä majatalossa. Ne väittävät, että vesi on keitettyä, mutta se ei ole, ja sinä sairastut.”

Ja niin tapahtui minulle. Sain seuraavana päivänä niin hirveän kouristusripulikipusärkyvatsataudin, että podin sitä koko seuraavan kuukauden ja jouduin tosi kurjaan kuntoon, eikä mikään lääkintä siihen auttanut.

Sankari tekee typeriä, lapsellisia virheitä matkallaan, ja saa maksaa niistä kalliisti. 26.4.1992 minä join vain lasin saastunutta vettä, mutta Chris Mc Candless liftasi samana päivänä kohti Alaskan erämaata mukanaan vain puukko, haulikko ja viisi kiloa riisiä.  Suuremmat sankarit tekevät suurempia virheitä?

[polldaddy poll=7195788]

Seuraa ja tykkää:
error

Vaula

Kauan sitten olin seikkailija, valtiotieteilijä, mainonnan suunnittelija ja semiootikko. Sitten olin yrittäjä, äiti ja futisjoukkueenjohtaja. Nyt olen kuntapoliitikko, koiran kävelyttäjä ja kirjoittaja. Toki koko elämäni kaikkia näitä yhtä aikaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Next Post

Sankarimatka luku 19 Sunda Kelapa

pe kesä 21 , 2013
 Kun olen maannut puolikuolleena (ameeban, campylon, punataudin tms. aiheuttamista) vatsakouristuksista koko sunnuntaipäivän, vipuan väkisin itseni liikkeelle taas maanantaina. Ei tänne ole makaamaan tultu, ja sitä paitsi pakko päästä ulos tästä saastuneesta rotankolosta.  Suunnistan Sunda Kelapan satamaan. Uskomaton nähtävyys, kuin menisi aikakoneella 1930-luvulle! Satama on täynnä vanhoja, kölittömiä puulaivoja, joita lastataan äärimmäisen hitaasti ihmistyövoimalla. Miehet laahustavat hitaasti jonossa, on hirveä helle, heillä […]
Indonesia Jakarta Sunda Kelapa sataman köyhiä kantajia by Vaula Norrena 1992

Avainsanat

Seuraa ja tykkää :)

error

Kerro kaverillekin ;)

RSS
Follow by Email
Facebook
Facebook
Instagram