Interrailin lähtemättömät jäljet – Matkamuistot 1

Interrail. ”Rue de la Manutention 14, s’il vous plaít” pyydämme kyytiä kolmen tytön retkueelle Marokon Casablancassa heinäkuussa 1980.
Miehet puistelevat päitään. Pyydämme kauniisti, turhaan.
Kukaan taksikuskeista ei suostu ottamaan meitä kyytiin.
Mikä neuvoksi, istumme ihmettelemään.

Janottaa, eikä meillä ole hajuakaan, miten toimia, sillä tulimme tänne, koska kiva poika Pariisin ja San Sebastianin välisessä junassa kutsui, ja me vastasimme ’kiitos mielellään, sopiiko noin viikon päästä’?

Interraililla ennen internetiä


Niin mutkatonta se oli aikana ennen internettiä. Mistään ei tiedetty paljoakaan, mentiin viattoman innolla ja jotenkin asiat paikan päällä selvisivät.

Tietoa maista ja kaupungeista oli todella vähän. Valitsimme reissun kohteet romanttisten mielikuvitelmiemme mukaan,  tai keksimme pitkin matkaa. Olimme matkalla Italiaan – miksipä ei pikku syrjähyppy Marokkoonkin kävisi?


Ja nyt olemme pulassa. Sitten Pirjo bongaa poliisiauton, pyydämme heiltä apua.
Poliisit komentavat taksikuskit hommiin. Näin päädymme vanhaan kaupunginosaan, jonka kapeille kujille auto ei mahdu. Kuski jättää meidät portille ja viittilöi: tuonne päin.
Otamme rinkat selkäämme helteessä ja lähdemme raivaamaan tietä ihmisvilinän sekaan. Totisesti saamme huomiota! ’Helua! Sokkar!’ huutelevat vanhat naiset. (ihana, sokeria) 

Casablancan vanhassa kaupungissa

Mutka mutkalta meidät ohjataan perille.

Perhe Yousuf ottaa meidät vastaan hämmentyneenä, mutta ilahtuen. Itse kutsuja onkin mennyt Agadiriin, väliäkö sillä, tervetuloa!


Sukua ramppaa meitä katsomassa.
Me ramppaamme katsomassa sukua. Kaikki hymyilevät ja tarjoavat jotain koko ajan: couscousia, leivoksia, appelsiineja suoraan puusta. Meidät viedään paikalliseen saunaan, hamamiin, jossa naiset ihastelevat suureen ääneen ’kauniin punaista’ (Espanjassa palanutta) ihoamme.
 
Puhumme olematonta ranskaa, perheen tytär kääntää.
Kolmen päivän päästä poika palaa kotiin ja sitten vasta vierailu heidän mielestään alkaa. Viikon päästä vaaditaan jo huomattavaa kaunopuheisuutta, jotta pääsemme jatkamaan matkaa.

Näin vieraat kulttuurit jättävät lähtemättömän jäljen reissaamisen ensikertalaisille. Syntyy kansojen välinen sympatia.

Nyt reilataan Kaukoitään

Niin silloin ja näin nykyäänkin. Meidän lapsemme ’reilaavat’ Kaukoitään, vaan idea on sama.
Kokeillaan, pärjätäänkö vieraalla maalla, tavataan ystävällisiä ihmisiä, nähdään jotain aivan muuta. Vaan kuinka kauan?

Sydämestäni toivon, ettei hieno perinne mene pilalle siitä nurkkakuntaisesta vihamielisyydestä, jota Euroopassa nyt viljellään. Vauraassa, hyvinvoivassa Euroopassa.
Appelsiineja syödään, mutta appelsiininpoimijoita pelätään – onko siinä järkeä?

Oletko ollut reppumatkalla tai interraililla?
Mitä matka sinulle opetti?


Text and photos copyright Vaula Norrena


Seuraa ja tykkää:
error

Vaula

Kauan sitten olin seikkailija, valtiotieteilijä, mainonnan suunnittelija ja semiootikko. Sitten olin yrittäjä, äiti ja futisjoukkueenjohtaja. Nyt olen kuntapoliitikko, koiran kävelyttäjä ja kirjoittaja. Toki koko elämäni kaikkia näitä yhtä aikaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Next Post

Voi Rooma, Rooma, minkä menit tekemään! Matkamuistot 2

la heinä 13 , 2019
Kun 1980-luvulla matkustin ensimmäisiä kertoja Roomassa, kaupunki oli täpösen täynnä pikkukauppoja, kahviloita, ostoksilla viihtyviä rouvia ja baaritiskeillä meluisasti vitsailevia herroja. Elämä näkyi ja kuului kaduilla päivän joka hetkenä. Via Nazionale Via Nazionale esimerkiksi oli kilometrin mittainen ostosparatiisi pienituloisellekin. Kenkäkauppoja silmänkantamattomiin kadun alusta loppuun.  Ihmiskontaktien kaupunki Kaikissa ikkunoissa mitä värikkäimpiä ja hienoimpia sandaletteja ja korkokenkiä, vain 39.000 liiraa! Tinkiäkin niistä sai […]
Vaula Norrena Rooman katuelämä

Avainsanat

Seuraa ja tykkää :)

error

Kerro kaverillekin ;)

RSS
Follow by Email
Facebook
Facebook
Instagram